Seuraava tarina on bongattu korkeatasoisesta "Pultit Valtaa" -lehdestä (alkup. tekst. Digests Reared -toim. huok.), lyhennelmänä kuten asiaan kuuluu:

Raymond, tuo tavallisen lähiöelämän viettänyt puolitaiteilija, oli vastikään muuttanut Anchoragen seutuville keskelle korpea, löytääkseen inspiraation, joka oli häntä väijynyt noihin saakka pöytälaatikon uumenissa. Eipä arvannut hän aamusella (puolilta päivin) etäpäätteensä ääreen istahtaessaan, että päivästä tulisi hänen siihenastisen elämänsä haastavin. Hälytyskellojen olisi pitänyt ujeltaa siinä vaiheessa kun hän huomasi olevansa täysin ulalla oman yrityksensä informaation kulussa - mutta eipä mennä asioiden edelle. Vielä.

Raymond istui kirjoituspöytänsä ääressä ja kuunteli rentouttavaa Le Modem -musiikkia samalla kun otti yhteyden perkussionistiinsa Juriah Heepiin. "Kumpikos meistä hoitaa sen seuraavan yhtiökonventin?" hän kysyä töksäytti itselleen ominaiseen tapaansa, eikä koko puolituntisen keskustelun aikana oivaltanut kaiken olevan jo järjestyksessä. Niinpä hän rallatellen sulkeutui halkovajaan.

Lähiöasukas ei tule ajatelleeksi, että asumusten lämmittäminen vaatii energiaa. Ne eivät itsekseen pysy lämpimänä, varsinkaan maaseudulla. Raymondkin oli saanut tuta sen, että lämpöä varten täytyy pilkkoa puuta, jota sitten polttamalla saadaan taloon lämpöä. "Toisaalta lämminhän tässä pilkkoessakin tulee!" hän tapasi leikkisään sävyyn vaimolleen huikata tavan takaa.

Raymond oli jo useamman viikon ajan perehtynyt kirveen käyttöön, taitoon, jota jossain japanissa kutsuttaisiin nimellä machado [kirveen tie] - sana, joka tosin on portugalia, mutta koska MOT-sanakirjapalvelussa japaninkieliset sanat näemmä lykätään uppiniskaisesti natiivimerkeillä, kirjoittajalla ei ole mitään vaihtoehtoja hankkia itselleen tietoa ehdasta japaninkielisestä sanasta... Kappas, eri osoitteesta löytyi vaikka mitä. EDICTin mukaan etsimämme sana voisi olla onodo tai ryuudo tai käsikirveen kohdalla akufudo, mutta koska ono on ilmeisesti nyt tuollainen halkokirves ja ryuu taasen tappovehje, nimeämme hakusanamme ilman muuta ryuudoksi. Jatketaan:

Raymond oli jo useamman viikon ajan perehtynyt jaloon ryuudo-perinteeseen. Hän muisti mestarinsa (isin) aikanaan tolkuttamat ohjeet, hämärästi mutta kuitenkin. "Älä käytä ylenmääräisesti voimaa, anna gravitaation hoitaa hommat." "Pidä jalat harallaan, jotta ohilyödessäsi et osu polveen ja kuole tuskallisesti ryöppyävään verenvuotoon." "Kysy halolta, mistä kohtaa se tahtoo haljeta." Näillä ohjeilla hän oli tähänkin saakka pärjännyt, joten hän uskoi nytkin selviävänsä, vaikka vaimo olikin lähtenyt kaupunkiin lukuisten peninkulmien päähän. Jos vahinko sattuisi, kukaan ei olisi auttamassa.

"Kärsimättömyys on ryuudon pahin vihollinen," oli hänen mestarinsa teroittanut, mutta juuri tänään Raymond oli hieman liian kerkeä. Hän huomasi sadattelevansa moottorisahan sammuessa juuri kun hän oli asettanut seuraavan satsin valmiiksi. Se ei enää käynnistyisi, ei ainakaan varttiin - tämän hän tiesi kokemuksesta. "Ei voi mitään," hän sitten maltillisesti totesi, ja katsoi parhaimmaksi ryhtyä pilkkomaan klapeja ennen hämärän saapumista. Lehdessä oli juuri aamulla varoitettu alkavasta hirvivaarasta, joten hämärän aikaan ei kannattane hortoilla ulkona, hän muistutti itseään.

Raymond pyrki tyynnyttelemään itseään. Hän veti keuhkot täyteen ilmaa, tarttui kirveeseen ja THWACK! huomasi pettymyksekseen että halkaisu ei onnistunut. Hammasta purren hän muistutti mieliinsä tärkeimmän säännön: "Kysy halolta, mistä se tahtoo haljeta."

Toinen yritys - ei tulosta. Jokainen halko on yksilö; tämä oli selvästikin päättänyt pysyä kasassa.

Raymond viskasi tuon umpimielisen halon sivummalle ja kävi jäljellä olevan röykkiön kimppuun. Muiden klapien tekeminen olikin varsin helppoa. Raymond oli omaksunut kosolti taitoa niiden moniaiden päivien aikana, joita hän oli liiterissä viettänyt. "Ehkä uskaltaisin kutsua itseäni jo maallikoksi," hän rehvasteli mielessään ja pinosi hyvillä mielin klapeja pinoon. Päivän urakka näytti loppuun saatetulta, kun silmät osuivat siihen ensimmäiseen halkoon. "Kyllähän tuo vielä tuosta halkaistaan," Raymond päättäväisesti totesi, ja nosti halon pölkylle. THWACK!

Ei vaikutusta. Vastoin yleistä ryuudo-prinsiippiä Raymond päätti käyttää väsytystaktiikkaa. Yleensähän on tapana tällaisessa tapauksessa irrottaa kirves ja lyödä uusi, paremmin tähdätty isku otollisempaan kohtaan, mutta tällä kertaa Raymond halusi viedä tahtonsa halon läpi. Hän vasaroi. Uudestaan ja uudestaan. THWACK! THWACK! THWACK! Kirves upposi syvemmälle, kunnes tapahtui pahin mahdollinen. Kirveen terä irtosi ja hautautui pilkallisesti halon sisään.

"Tuntui, kuin liiterin katto olisi pudonnut harteilleni," Raymond kertoo. Hänen vaimonsa oli aiemmin tästä epätoivottavasta mahdollisuudesta varoittanut, ja näihin asti hän oli pidättäytynyt moisesta äärimmäisestä keinosta, vaan nyt, kun järjen ääni oli lähtenyt kaupunkiin... "En saattanut uskoa omaa tyhmyyttäni," sanoo Raymond myöhemmin. "Minulla tosiaan oli edessäni ongelma."

"Mikä nyt eteen?" Raymond taivasteli. Kirveen terää ei mitenkään voisi jättää halon sisään, se olisi saatava sieltä pois keinolla millä hyvänsä. Jos polttaisi halon? Kirveen terän voisi ottaa hiiltyneenä uunin pesästä, kunhan malttaisi odottaa sen jäähtymistä (metalli ei pala puun tavoin takassa aikaansaatavan lämmön vaikutuksesta). Hän muisti (väärin) lukeneensa lukuisia tapauksia, joissa metsurit olivat polttaneet sormensa ottaessaan kirveenterää takasta, kamiinasta tahi nuotiosta. Oli oltava toinen keino.

"Onneksi meillä on toinenkin kirves," Raymond kertoo. Hän saattoi jatkaa takomista toisen kirveen hamarapuolella ja ahtaa väkivalloin irronneen terän halon lävitse. Toisen kirveen kohdalla ei tarvinnut edes pelätä terän irtoamista, sillä se oli suunniteltu niin, että kyseinen katastrofi olisi lähestulkoon mahdoton skenaario. THWACK! THWACK! THWACK! THWACK! THWACK! THWACK! THWACK! THWACK! THWACK! THWACK! THWACK! THWACK! THWACK! THWACK! THWACK! THWACK! THWACK! THWACK! THWACK! THWACK! THWACK! THWACK! THWACK! THWACK! Johan lähti.

Halko ei kylläkään suostunut edelleenkään halkeamaan, irronnut terä vain lipsahti ulos railostansa. Raymond vei itsepäisen halon naapurilleen viidentoista mailin päähän äimisteltäväksi. "Naapurini on varsin huumorintajuton metsäläinen, mutta edes hän ei pystynyt pidättelemään nauruaan." Raymondkin purskahti kyynelten sekaiseen hepuliin ymmärtäessään absurdin tilanteensa. Naapuri halusi välttämättä pitää hänen tuomansa halon ja näyttää sitä kaikille vastaantulijoille, ja Raymond ilomielin toki hänelle sen soi. "Eihän se saatana olisi kuitenkaan suostunut edes palamaan," hän hihittää.