Jotkut tykkäävät olla haastateltavina. Toisilla lähtee puhekone käyntiin jo puolikkaasta kysymyksestä. Osaavat olla kuuntelematta kysymyksiä ja mielenjuolahdusten mukaan papattaa menemään. En kuulu kyseiseen autuaiden joukkoon. Minä haluan miettiä yön yli.

Eilen oli radiotoimittajan (en tiedä miltä asemalta, enkä haluakaan) ihan pakko ahdistaa myös allekirjoittanutta; voin vain toivoa, että lähetyksestä lausunnot on kuitenkin editoitu pois. Vastaukset nimittäin kulkivat latuja: "Niin, mähän olen vasta viikon ollu tässä mukana, etten ole ihan kärryillä vielä tuon kässärin syvemmistä merkityksistä..." ja "Joo, no mä ton haitarin ja klarinetin olen tänne tuonu, että onhan tässä vielä pari viikkoa aikaa opetella soittamaan niitä..." ja yritin ohjata mikkiä varsinaisen ykkösmuusikon suuntaan, hänen jota olen assistoimaan lähtenyt. Vaan ei, vastauksia piti jonglöörata substanssin autiomaasta. Onkohan toimittajilla vakiokäytössä käsite "vastentahtoinen haastateltava" [hostile witness]? Ehkä onnistuin pitämään riittävän pitkiä mietintäpausseja (vaikka nehän saa kyllä napsaistua pois - toivottavasti tekevät niin jos käyttävät lausuntojani...) ja hukkaamaan punaista lankaa tarpeeksi tehokkaasti, jotta matsku muodostuu mahdottomaksi käyttää? Jos teksti on lähinnä assosiatiivisia huudahduksia... En halua tietää.

Ei siinä muuten mitään, ei tällä diletantilla enää varsinaisesti konseptit sekaisin mene, niin kuin että ei saisi sanaa suustaan, mutta tässä on sellainen perustavaa laatua oleva inertia olemassa - en mielestäni koskaan saa sanottavaani siihen muotoon että se menisi perille oikein. Saati että oikeasti olisi mitään sanottavaa. Radiohaastattelu on vielä siitä paha, että teksti todella kuulostaa siltä miten se ulos sattui tulemaan. Toisaalta siinä on se hyvä puoli ettei toimittaja tule lykänneeksi sanoja suuhun. Toivottavasti varsinaisessa lehdistötilaisuudessa tulee teeveetoimittaja kyselemään - siitä tykkään vielä enemmän. Taidan naamioitua jonnekin soitinten uumeniin, kuin kamelimastodontti.