No niin. Tämä on taas tätä. Pitkään sitä ihminen onnistuikin pysyttelemään normirytmissä, nimittäin vuorokausi-. Vaan nyt näyttää kellahtavan taas tänne yöhömpään tämä biologinen kello. Moni voisi syyttää pidentynyttä päivää, mutta en minä. Aivan sama mikä on vuodenaika. Minä olinkin ihan ihmeissäni, että mitenkä tämä, että näinkö tässä nyt on käynyt että meikäläinen on kasvanut isoksi tai jotain. Noo, ei sentään huolta siitä.

Ehkä tämä on merkki. Luomisvoima on elpymässä ja yöpuoleni herää jotta voin toteuttaa fascinoivia artefakteja, kirjoittaa sanoja joita kenkään ei konsaan ole edestään löytänyt, säveltää sinfonioita joita jne. Langeta loveen kuin seita siellä kivellänsä, minä toki mieluummin tässä lepotuolissa jos sopii. On niin viileää vielä sekoilla metsässä.

Jaa-a, saattaakko sen romaanin vihdoin valmiiksi? Kertaalleenhan sen toki olen loppusuoralleen taluttanut, mutta perin paljon jäi sanomatta, rivien väliin lojumaan hiljaisna aivan. Tai sen näytelmän? Tai sen toisen näytelmän? Tai sen leffan, tai sen sarjan! Ei lopu heti hommat; osaisi vain päättää mistä päästä lähtisi taas liikkeelle. Parsimaan, purkamaan, kaivelemaan perustoja. Kyllä, nyt taitaa olla sen aika taas.