Hiljaisuus, tuo siunattu olotila. Itse pääsen tänään palaamaan tuohon omimpaan elementtiini kun möykkäfarssin viimeinen esitys ottaa paikkansa. Ei enää riehumista! Pelkkää sormion eli näppäimistön naputtelua. Napu napu. Aijai.

Mikähän siinä mahtaa olla, että meikäläiselle siunaantuvat nuo psykopaattiroolit? Siis tyypit jotka viis veisaavat ympäristöstään ja ajavat vain ja ainoastaan omia asioitaan. Enhän minä ole sellainen. Enhän? Minä olen ihan päinvastainen tyyppi, jooko. En nyt mikään symppis, mutta sentään siedettävä, toisin kuin roolihahmoni, lähes tulkoon kaikki niistä tähän mennessä.

Tiedättekö muuten mikä on farssin kaava? Tässä on tullut tilannetta hiukan seurattua. Aika useasti päähenkilö ei, syystä tai toisesta, pysty millään puhumaan totta. Näin on Georges Audefeyn tapauksessa, ja ainakin "Koukussa" noudatteli pitkälti samaa linjaa. Melko lailla usein kysymys on siis valheiden lyhyistä (mutta mahdollisimman pitkiksi venytetyistä) jäljistä. Kun tyyppi kategorisesti välttää sanomasta asioita niin kuin ne ovat, tulee jossain vaiheessa seinä vastaan. Ja siinä kohtaa alkaa komedia.

Tässä tietystikin on eräs perustavan laatuinen ristiriita, nimittäin se, että yleisölle päähenkilöstä pitää tehdä samastuttava - jolloin hänen pitäisi olla miellyttävä, hyvätapainen ja kaikkea sen tapaista. Mutta mylläkkäfarssissa päähenkilö on yleensä paskiainen. Sen takia hänen aisaparikseen näyttämölle pitää tuoda ylettömän (ja päähenkilön mielestä raivostuttavan) avulias tyyppi, johon vihdoin yleisö voi sympatioita kohdistaa. Päähenkilöä täytyy tietystikin nöyryyttää mahdollisimman paljon kaikesta sen välttämisen yrittämisestä huolimatta; vedotaanko tässä alhaisimpiin vaistoihin, vahingoniloon - kyllä kai.

Ei ole helppoa meidän sylkykuppien elämä. Muuttuako pitäisi? Ei niin kauan kun itsensä voi puhumalla hankkia ulos tilanteesta kuin tilanteesta ilman velvoitteita...