I luv my life. Kaivellessani arkistoja löysin sen Jäähyväiset romanssille, josta mainitsin edellisen pätkän lopussa. Ei siinä vielä mitään, vaikka todellakin hieno versio on se toki, mutta katsokaas. Kun olen laulut siihen laittanut alarekisteristä ja vielä haudannut ne tuon vuosimallin biiseilleni tyypillisesti niin alas että juuri erottuvat, mietin. Dramaattinen paussi? Että en ole koko tänä aikana kyennyt laulamaan sitä oktaavia korkeammalta, mistä se kaiken järjen mukaan olisi nasevinta tuossa notaatiossa tehdä. Että kokeilenpa josko se nyt onnistuisi, kun peräti viikon olen polttamatta ollut. Dramaattinen paussi?

Ehkä vielä toinen? Niin, yksi syy sille miksi rakastan elämääni juuri nyt erityisen vahvasti on se, että todellakin pystyn laulamaan taas aikas korkealta, eli tässä tapauksessa sieltä, mistä kuvittelin viimeiset kuusi vuotta olevan mahdotonta laulaa meikäläisellä äänialalla [no, tässä välissä olen siihen kyllä kyennyt pariin otteeseen, mutta tätä biisiä en ole rohjennut, jänishousu, edes kuvitella handlaavani - kunhan olen transponointeja tuumaillut ja miettinyt että sitten taas riffeistä katoaa jotain olennaista]. Ja raspikin alkaa taas kuulostaa siltä miltä pitää, eikä suinkaan siltä kuin olisin tukehtumassa limaan.

Tämä äimistyttävä kehitysloikkaus siis viikossa. I luuv my life. Ja joskus todella teen ihan julkisen version tuosta biisistä, on se niin pirkaleen hyvä - siis nimenomaan tämä oma versio, turha yrittääkään teidän muiden  kun ei teillä ole samoja hälysämplejä eikä tatsia [jaa niin, se nöyryys...]. Eikä sanoja, hah. Kyseessähän on kaikkea muuta kuin uskollinen coveraatio - paitsi että hengessä se on aika lähellä Randy Rhoads -ajan live-energiaa.

Mutta niin, Dallapé-tyyppisiä foxtrottejakos minun oikeastaan piti olla paraikaa tekemässä?