Väkivallan muistopäivä: neljäkymmentä vuotta sitten Malcolm X ammuttiin hengiltä; neljäkymmentä vuotta sitä aiemmin syntyi Sam Peckinpah. Ja teeveeenomistajat näkevät kahdeksankymmentä väkivallantekoa päivässä – vai montako niitä oli? Kahdeksansataa? Kahdeksantuhatta? Kahdeksan ziljardia? Ei tarpeeksi kuitenkaan.

Väkivalta on kielletty hedelmä, johon harvempi tarttuu, mutta se joka tarttuu, tekee niin potentiaalisesti seuraavallakin kerralla. Mutta jos ei pitäydy näpertelyssä, eli henkilökohtaisessa teilailussa, vaan saa vaikkapa kansakunnat toisiaan vastaan ääliöinä rynnimään toisiaan hengiltä – hänet saatetaan myöhemmin, tai heti, aateloida ”suurmieheksi” joka kovia tunnontuskia säästämättä sai päätettyä mikä pataljoona uhrattaisiin oikean asian puolesta. Ah tuota hurmetta!

Tehdään sille patsas! Reliefi! Oodi sävelletään! Rukoillaan sen puolesta. Toivotaan sille paljon sotaisia jälkeläisiä, omia tai lehtolapsia – väliäkö tuolla kunhan geenit virtaavat ja luonnonvalinta jyllää. Vahvat vasaroivat heikot maahan ja kasvattavat niistä perunoita.

Nykyisessä paskahousuyhteiskunnassa paapominen valitettavasti on nyrhimässä tervettä konsernirakennetta. Paskiaiset eivät suostu tekemään ilmaiseksi töitä! Sen tähden niitä joutuu potkimaan urakalla pihalle. Meillä osakkeenomistajilla nimittäin tulee niukat ajat jos ei onnistuta palaamaan vanhaan, hyväksi todettuun feodalismiin. Prolet pitää sitoa kiinni koneisiinsa! Ehkä niitä voisi pitää letkuruokinnalla hengissä, sillä tavalla tehokkaasti.

Niin niin, meillä johtokunnassa on luettu Sun Tzu'n ”Sodankäynnin taito” hiirenkorville. Aijai, poijaat on semmoisia lukutoukkia, että sihteeriköillä tulee varmasti aivan äidillinen olo siinä kahvia kaadellessa.