Minä tunnustan ihan täysillä olevani siinä määrin addiktoituva tyyppi, että tästedes pidättäydyn avaamasta tietokonetta jos en ensin ole päättänyt mitä sillä teen.

Monitori varastaa huomion, aivan kuten takkatuli, kynttilän liekki, vastaan tulevan auton valot tai täysikuu. Sitä jää tuijottamaan - tästä johtuu nettiriippuvuus ja se, että ihmiset juttelevat teeveeohjelmista: elämässä ei ole muuta sisältöä silloin kun katodisädeputki on päällä. Eikä TFT-LCD armahda tästä loukusta.

Myös kirjoittaminen on syytä suorittaa ensin käsin. Tekstinkäsittely on liian helppoa - kaiken sanomansa saa deletoitua. Ei tule miettineeksi sitä seuraavaa lausetta. Latoo vain sanoja peräkkäin; senhän voi korjata jälkikäteen! Sitten katsoo latteuksiaan ja toteaa että siinä ei ole mitään säilyttämisen arvoista.

Koneet laiskistavat ihmistä. Tulee niin pulskeaksi ettei jaksa enää nähdä vaikkapa sitä vaivaa että deletoisi roskapostit (jotka on automaattisesti siirtyneet roskikseen). "Ah, mikä vaiva!" Klik. Klik. Mikä hirvittävä fyysinen ponnistus!

Turha on sanoa että omat vanhemmat, vaikkapa, on oikeasti joutuneet tekemään Töitä... "Joo joo, mä näin sen leffan..." Yhteiskunta, joka pyörii matopelien ja joutavan chättäilyn ympärillä - montako vuosikymmentä veikkaisit sellaisen tulevaisuudeksi? Jos todella istuisit alas ja Miettisit asiaa?

Niin. Tämä on alunperin kirjoitettu kynällä paperille. Tiedä sitten näkyykö asia missään - kun ei millään jaksa oikolukea tätä versiota...