Kumpi on sukunimi? Saddam vai Hussein? Oli kumpi oli; tehän tiedätte ne viisi askelta kuoleman kohtaamisessa:
  1. Denial - The "This can't be real" stage.: "This is not happening to me. There must be a mistake."
  2. Anger - The "Why me?" stage.: "How dare you do this to me?!" (either referring to God, the deceased, or oneself)
  3. Bargaining - The "If I do this, you'll do that" stage.: "Just let me live to see my son graduate."
  4. Depression - The "Defeated" stage.: "I can't bear to face going through this, putting my family through this."
  5. Acceptance - The "This is going to happen" stage.: "I'm ready, I don't want to struggle anymore."
Jo SH:n oikeudenkäynti lähti liikkeelle tuolla ykkösellä: "Tämä ei ole mikään oikeudenistunto. Teillä ei ole oikeutta tuomita minua." Nuo välivaiheet jäivät itseltäni huomaamatta kakkosta lukuunottamatta - kun psykopaatin riehuminen ei jaksa kiinnostaa -, mutta lopussahan oltiin kohdassa viisi. Tässä vielä faktaa hirttämisestä noin yleensä.

Minulla ei ole erityisen jyrkkää mielipidettä tapahtuneesta. "Silmä silmästä" on periaatteena kaikkea muuta kuin järkevä, mutta eipä tyypistä ilmeisesti mitään hyötyä elävänäkään mahtaisi olla... Ehkä tässä on kysymys spektaakkeliyhteiskunnan katharsiksesta, joka kukkii vielä hallivuudilaisissa leffoissa (jotka väkisinkin peilaavat sivistystasoamme {eikä tilanne erityisen mairittelevalta näytä, siis}): "pahis" pitää ottaa lopussa hengiltä. "Hannarit jättävät kostamatta, ja niitten jälkiä saa sitten korjailla." Yleisö pettyy jos veri ei lennä, päät vieri.

Ehkä yhteiskunta voisi ottaa sellaisen jonkinlaisena itsekasvatuksellisena projektina: pitää hengissä ja yrittää saada tyypistä yhteiskuntakelpoisen (niin kuin vaikkapa Suomessa toki tehdäänkin - joskin keinoissa lienee (aina) parantamisen varaa). Pessimistin silmissä moinen tuntuu toivottomalta tehtävältä ("Sillä on ihan oma todellisuuskäsityksensä, ei se tästä maailmasta mitään tajua."), mutta ehkä tämäkin diktaattori vain kasvoi vinoon jossain vaiheessa elämäänsä; ehkä hän ei sittenkään ollut patologinen tapaus. Ja ainakin, vaikka lopulta olisi "epäonnistunut" rahabilitoinnissa, yhteiskunta olisi kuitenkin ottanut askeleen kohti suvaitsevampaa [joillekin suvaitsevaisuus on tosin kirosana] yhteiskuntajärjestystä, jossa poleemisuus ei sanelisi ratkaisujen jyrkkyyttä.

Parasta kuitenkin olisi kun yhteiskunta olisi sen verran kehittynyt että moisia ihmisyyden irvikuvia ei johtopaikoille päästettäisi. Että inhimillisyyden kasvu alkaisi jo ennen vankilaa, saati kansainvälisiä interventioita. Ehkä me joskus opimme, vaikka edelleenkään kovin vahvalta ei kehitys näytä. Suomessakaan.