Mikähän mahtaa olla sitten siinä, että näytelmätreeneihin tulee lähdettyä varsin vastahakoisesti? Joka näytelmän kohdalla on ollut jossain (alku)vaiheessa sama juttu. Tässä on jotain tuttua. Se liittyy siihen, että. Kyseisissä harjoituksissa pitää olla yhtä aikaa valpas ja irtonainen; valmiina kaikkeen ja samalla jatkuvasti uudessa tilassa eli tuore. Tekstiä pitää sisäistää jotta voi kiinnittää huomionsa rivien väleihin. Pitää näytellä kuin ei näyttelisi. Zen. Niin! Siinä pitää siis asettaa itsensä alttiiksi - tulihan se sieltä. Perinteinen muutosvastarinta ja turvallisista rutiineista kiinni pitäminen, ne ilmenevät (meta)fyysisenä väsymyksenä.

Esimerkiksi bänditreenit sitten eivät enää aiheuta ahdistusta vaikka sielläkin pitää olla valmis heittäytymään virran vietäväksi ja samalla rakentamaan sellaista "aitoutta" jota sitten keikalla voi esittää. Siis siksi ei aiheuta lähtövastarintaa, että se on jo tuttua touhua tuossa formaatissa. Paitsi tänään aiheutuu uudistusahdistusta kun pitää siivota treenikämppä. Tätä vartenko mä rokkistaraksi olen hinkunu, hä? Ettekste tiedä kuka mä olen?