Niin, siitä kirjastosta. Ala-asteen vieressä oli Hollolan kirjasto. Nykyään se on yläasteen vieressä, tai ainakin ihan kivenheiton päässä siitä. Siinä vanhassa laitoksessa oli lastenosasto sijoitettu keskelle kirjastoa sellaiseen monttuun, jonne aikuiset saattoivat tärkeämpien kirjojensa lomasta pälyillä omalta parveltaan, samoin kuin kirjastotädit lehteriltään saattoivat pitää kuria jos supattelu ja touhu karkasi hallinnasta. "Tästä saisi hyvän discon," ajattelin radikaalin prospektiivisessa nuoruudessani, mutta taisivat vain laajentaa sitä ala-astetta tuohon rakennukseen. Tylsimykset.

Minulla on aina ollut sen verran tiukalle viritetyt piuhat että kaikki on pitänyt ottaa kirjaimellisesti [kuinka sattuvaa tässä tapauksessa]. Joten vaikka en lastenosastolta mitään mielenkiintoista löytänyt - kun se Seikkailu-sarja, josta eilen postasin, oli aivan ylittämätön - en alkuun uskaltautunut aikuisten osastolle koskapa olin lapsi. Tiedä sitten milloin sinne rohkenin kavuta, varmaankin yksitoistavuotiaana, päätellen siitä että juuri silloin ilmestynyt viimeinen s-sarjan suomennos on jäänyt lukematta.

Mitä aikuisten osastolta löytyi? Liikaa. Piuhoituksessa on myös se vika aina ollut, ja edelleen on, että runsauden keskellä ei osaa aktiivisesti etsiä mitään, suunnata kohti jotakin tiettyä kun tarkkaavaisuus hajoaa mahdollisuuksien seirenöintiin. Edelleenkin valintakriteerinä on se, että jos joku kirja hyppää palautus- tai uutuushyllystä silmille, on kohtalonani lukea kyseinen opus. En juuri koskaan käy hakemassa jotain tiettyä kirjaa vaan annan Kaitselmuksen hoitaa hommat, jos Sallimus suo, siis [Muskettisoturit taisivat jossain välissä olla kova sana].

Tämän fatalismin johdattamana törmäsin selkämykseen, josta jotain tajuntaa sentään oli: Tähtien sota. Tosi aikuista. Itseäni vanhemmat kaverit olivat vaahdonneet kyseisestä elokuvasta, mutta itse en ollut sitä nähnyt. Joten uppouduin seikkailujen universumiin. Luin ahmimalla tuon aloitusopuksen, Imperiumin vastaiskun ja Mustan lordin paluun. Luitte oikein viimeisen; silloin ei vielä kolmosjaksoa ollut ohjattu. Kuten Wikipedia kertoo: Mustan lordin paluu oli ensimmäinen Tähtien sota -kirja, joka ei suorasti pohjautunut elokuviin. Kohtapuoliin pääsin sitten katsomaan tuon Jedin paluun - joka on siis ihan muuta kuin tuo loordi-kirja, hämmentävyyttä riitti siinä - mutta eihän se kirjoja vastannut; hah! Ei vaan, olihan se aika spektaakkeli ensimmäiseksi näkemäkseni laajakangaselokuvaksi. Sitä ei kovin moni onnistunut ylittämään pariin vuoteen.

Tältä seikkailujen tieltä ei ihan heti paluuta ollut: Dyyni-sarja taisi olla seuraavana vuorossa (leffayritelmiä en ole nähnyt edelleenkään, mikä on ilmeisesti ihan hyvä asia), ja nuo Dumas'n jutut tietysti - paitsi ne vanhojen herrojen säilänkalistelut alkoivat olla vähän puuduttavia; Vernen totesin vähän tylsäksi, mutta Sormusten herra piti lukea aivan putkeen - Silmarillionkin meni siinä huumassa. Eskapismia? Pah. Kyllä minä jossain määrin olin tässä reaalimaailmassakin kiinni. Ja kauhuissani siitä. Minustahan tuli misantrooppi kun ihmisiin ei voi luottaa. Kiusoittelevat, paskiaiset. Kaiken maailman jäynää tekevät ja keksivät ihan vasiten. Olenko jo maininnut pääni piuhoista jotain?

Lainastokortti oli ensimmäinen henkilöllisyystodistus, lainausmerkeissä toki [kuinka osuvaa]. Sen saaminen oli juhlavaa ja hienoa, olin vihdoinkin joku. Myös kansalaisopiston opiskelijakortti laajensi identiteettiä, joten sitä suurempi isku oli, kun onnistuin hukkaamaan molemmat niinkin ei-kulturellisti kuin lumivalleilla hyppiessäni.

Itse asiassa ne löytyivät paineistetun syyllisyyskiirastulen jälkeen kirjastosta, jonka vieressä oli valtava kinos jonka paikkeilta joku ystävällinen oli lompsani poiminut. Siitä kuitenkin kotiin oli pari kilometriä potentiaalista pompintahankea ja ilta, joten olin aika lähellä itsesammumista kun huomasin hukanneeni tärkeät olemassaoloni todisteet. Kerroinko vanhemmilleni vai päin vastoin enkö kyennyt kertomaan? Kuolemanvakavasta asiasta oli kyse, koska... niin, se piuhoitus: asiat nyt vaan on vakavia. Itse asiassa tapahtumat ovat vähän hämärän peitossa. Löytyivätkö ne sieltä kirjastosta vai olenko sepittänyt itse tuon onnellisen lopun?