Olin juuri saanut toimitettua krusiaalin manööverin Taideakatemiassa ja suuntasin Myllynrintuuseen - siellä sijaitsevasta pizzeriasta kun saa mainiota Police Special -pizzaa - kun siinä sillalla kiilasin synkronisiteetin riivaamana poliisiauton viereen. Tolkutin itselleni, että "Et sitten kaasuta aivan tolkuttomasti tuosta liikkeelle kun valot vaihtuvat." Vihreällä säntäsimme liikkeelle, maija jäi kuin akat, mutta vahtasin kyllä mittaria jotten vallan ylinopeuksille kirmannut. Kääk! Aurinko paistoi suoraan silmien sisälle siinä ylämäessä. Eivät auttaneet aurinkolasit, ei häikäisylippa - eikä varsinkaan se, että tuulilasi oli likainen. Arvoin tieni, oletettavasti pysyin suunnilleen kaistallani, ja käännyin pizzerian kohdalta oikealle.

Vilkaisin taustapeiliin siinä kääntyessäni - kappas, poliisiauto oli perässäni. Näyttivätkö ne sitä punaista valoa? Kyllä näyttivät, joten hyvä että olin valmiiksi jo parkkiin puikottamassa - muutenhan olisivat alkaneet vilkuttaa sinisiä valoja.

Pistivät autonsa viereeni parkkiin ja kun kapusin ulos, tahtoi nuorempi ja innokkaampi konstaapeli nähdä rekisteriotteen ynnä ajokortin. Minähän sitä kaivamaan: missäs se emäntä oman autonsa papereita nyt pitääkään... Lattialla oli jokin hiukan oikeaan suuntaan vivahtava muoviin kääritty paperi, joka osoittautui joksikin muuksi. "Näytti olevan parkkisakko," ehätti ylivireämpi nuorempi konstaapeli lausumaan. Häh, parkkisakko? Ei kai? Tietääkseni en ollut moista koskaan saanut, eikä ihan äskettäin parempikaan puoliskoni, sikäli kuin tiesin. "Siinähän on siis kaksi viikkoa maksuaikaa..." tohotti kaluunainkantaja asiaa joka ei oikeasti liittynyt mihinkään.

Löysin rekisteriotteen ja ojensin sen. Väittäisin nuoremman konstaapelin kohottaneen kulmiaan kun auton omistajaksi ilmeni selvästikin naispuoleinen henkilö, mitä paperin ojentaja selvästikään ei ollut. "Tästä se kärähtää niin että napse käy," kuulin virallistetun kellokoneiston raksuttavan. Vanhempi konstaapeli pyysi kääntämään etupyöriä niin, että hän näkisi kulutuspinnan. Kaivoin avaimet taskustani, avasin rattilukon. Samaan aikaan kaivelin ajokorttini nuoremmalle.

Leppoisampi konstaapeli totesi asian, jonka toki tiesin: kulutusvaraa on varsin vähän. Tätä nuorempi intoilija tuli osoittamaan seikkaperäisesti vedettyään radioitse vesiperän. "Tämä saakuran tollo asuu auton omistajan kanssa samassa taloudessa," kuulin virallistetun kellokoneiston kalloluiden sisällä manaavan.

Kerroin joka tapauksessa olevani aikeissa vaihtaa talvirenkaisiin ensitilassa, enkä valehdellut yhtään - henkikulta kun on vanhemmiten tullut varsin läheiseksi. Tähän vaiheeseen tultaessa nuorempi konstaapeli oli saanut lisää kiroilun aihetta - hän oli nimittäin puhalluttanut minut vastaansanomattomalla nollatuloksella.

Olemukseni oli kyllä hivenen tokkurainen. Olin nimittäin nukkunut edellisenä yönä puolitoista tuntia, mikä vastannee jotakin puolta promillea käytännössä. Voin kuvitella nuoremman konstaapelin hinkua viedä sekavaa olemustani verikokeisiin viimeistään siinä vaiheessa, kun heidän paikalta poistuessaan kapusin farmarimme sisään takaluukun kautta. Avaimet olivat nimittäin virtalukossa, ja ainoa ei-lukittu läpi nimenomaan tavaratila. Onneksi mukana oli myös vanhempi vähemmän innokas konstaapeli. Olisi tärväytynyt koko päivä joutavissa testeissä muuten.