Kirjoittajan biorytmivaiheet on varmaan helppo lukea blogitekstien rivien väleistä. Toisinaan ei tule mitään tekstiä, toisinaan ei kolme postausta päivässä meinaa riittää. Jotkut jutut ovat ryppyotsaista tulikivenkatkua, jotkut pompöösiä faktatekstiä. Joistakin taas ei ota mitään tolkkua mitä kirjoittaja oikeastaan ajaa takaa kun runokani loikkii ympäri äyräiden. Toisista puuttuu substanssi täysin, joissakin sitä on enemmän kuin riveille mahtuu.

Välillä liikutaan yltiöhenkisissä sfääreissä, mutta sitten lyödään hanskat syvälle santaan ja pitäydytään konkretiassa kuin patsaat. Meissä itse kussakin asustelee aika monta persoonaa, eikä se meistä jakomielipotilaita tee. Ei vain ole olemassa yhtä itseä. Me olemme viettiemme orjia aina vain, riippumatta siitä miten tietoisiksi itsemme koemme - ja siinähän se sana tuli: koemme.

Ihminen ei tee päätöksiä rationaalisesti. Ei, vaikka kuinka puntaroisi asioiden laitoja ja tarkkaan niitä pohdiskelisi. Aina mennään fiilispohjalta - faktat haetaan sen mukaan mikä milloinkin omia näkemyksiä tukee. Eivätkä ne ole omia näkemyksiä, ne ovat ympäristön meidän soomaamme istuttamia. Me olemme eläimiä jotka juoksemme toistemme häntien perässä.

Mitä mahtaa biorytmini sanoa tänään? Ovatko biorytmit humpuukia vai totta? Onko sillä väliä?

Miksi kirjoitin tämän? Kuka sitä kysyy? Mikä tahansa vastaus on oikea, kun sen perustelee kunnolla. Tai vaikka ei perustele. Vaikeneminenkin on toisinaan perustelu.

Olen näemmä suolla. Miten täältä pääsee pois? Liftaamalla. Colosseumin liftarit - siinä teille mielikuva siksi aikaa että livahdan tukevammalle maalle.