Ylläotsikoidun niminen Kari Kontion kirja löytyi kirjaston poistomyynnistä, miksiköhän? Kirja on täynnään nasevaa ja virkistävän arroganttia tekstiä, jossa Kontio ei turhaan säästele itseään. Eikä Turkkaa, jonka ohjaajaoppilaana K. oli vuosina -84-88. Kuitenkaan kyseessä ei ole mikään sosiaaliporno-opus, vaan tarkkanäköinen (ehkä yksisilmäinen, toki) raportti eräästä periodista erään tiedostavan ihmisen kypsymisessä.
Turkka on onnistunut luomaan vaivihkaa ja tahattomasti kokonaisen kirjallisuuden lajin, jossa Teatterikorkean oppilaat muistelevat omaa kasvamistaan ihmisenä julman rääkin suorittajina ja nimeämättömän häpeän kantajina. Ihmekös tuo - sinne on kuitenkin karsiutunut lahjakkaita ja vahvan itsetunnon omaavia tyyppejä, jotka luonnostaan käyttävät verbaliikkaa työkaluna, ja joiden epäilemättä on pakko purkaa aiheutettuja traumoja ulos jossain vaiheessa. Kontio on näemmä tehnyt sen heti valmistumisensa jälkeen.
Mielenkiintoista tuossa kirjassa on seurata juuri uransa alkupuolella pinnistelevää ohjaajaa, joka käy tekstissä läpi kaikki ne virheet joita on tullut tehtyä sekä ne paineet joita on kohdannut, maalaten mentaalisen sisämaisemansa samalla framille. Teatterissa ihminen on jatkuvasti vereslihalla ja rikki - tai jos ei ole, saattaa olla väärällä alalla. Mutta tuo turkkalainen näyttelijöiden systemaattinen nöyryyttäminen, vittuilu, raivoaminen... En minä tajua sitä. Siinä viedään muotoa sisällön ohi, ja kun itse olen vahvasti sitä mieltä että näytämölle ei tulla esittämään tunteita vaan välittämään katsojille niitä, on olemassa toimivampia keinoja kuin raivopäinen solvaaminen ja virheiden osoittelu. Väitän, että näyttelijä on parhaimmillaan silloin kun hän tuntee olonsa turvalliseksi lavalla - manerismin vaarahan siinä toki on, mutta siitä ei yksikään näyttelijä ole vapaa, eikä sen karsimiseen tarvita henkistä väkivaltaa. Ahdistuneisuus epäilemättä tuo mukaan "särmää", mutta kyseessä on kuitenkin yhteisöllinen tilanne, jota aivan turhaan mystifioidaan.
En ihan loppuun ole vielä kirjassa päässyt, mutta suosittelen: freesiä tekstiä lähemmäs parinkymmenen vuoden takaa. Ajattelemisen aihetta kaikille teatterista kiinnostuneille.
Turkka on onnistunut luomaan vaivihkaa ja tahattomasti kokonaisen kirjallisuuden lajin, jossa Teatterikorkean oppilaat muistelevat omaa kasvamistaan ihmisenä julman rääkin suorittajina ja nimeämättömän häpeän kantajina. Ihmekös tuo - sinne on kuitenkin karsiutunut lahjakkaita ja vahvan itsetunnon omaavia tyyppejä, jotka luonnostaan käyttävät verbaliikkaa työkaluna, ja joiden epäilemättä on pakko purkaa aiheutettuja traumoja ulos jossain vaiheessa. Kontio on näemmä tehnyt sen heti valmistumisensa jälkeen.
Mielenkiintoista tuossa kirjassa on seurata juuri uransa alkupuolella pinnistelevää ohjaajaa, joka käy tekstissä läpi kaikki ne virheet joita on tullut tehtyä sekä ne paineet joita on kohdannut, maalaten mentaalisen sisämaisemansa samalla framille. Teatterissa ihminen on jatkuvasti vereslihalla ja rikki - tai jos ei ole, saattaa olla väärällä alalla. Mutta tuo turkkalainen näyttelijöiden systemaattinen nöyryyttäminen, vittuilu, raivoaminen... En minä tajua sitä. Siinä viedään muotoa sisällön ohi, ja kun itse olen vahvasti sitä mieltä että näytämölle ei tulla esittämään tunteita vaan välittämään katsojille niitä, on olemassa toimivampia keinoja kuin raivopäinen solvaaminen ja virheiden osoittelu. Väitän, että näyttelijä on parhaimmillaan silloin kun hän tuntee olonsa turvalliseksi lavalla - manerismin vaarahan siinä toki on, mutta siitä ei yksikään näyttelijä ole vapaa, eikä sen karsimiseen tarvita henkistä väkivaltaa. Ahdistuneisuus epäilemättä tuo mukaan "särmää", mutta kyseessä on kuitenkin yhteisöllinen tilanne, jota aivan turhaan mystifioidaan.
En ihan loppuun ole vielä kirjassa päässyt, mutta suosittelen: freesiä tekstiä lähemmäs parinkymmenen vuoden takaa. Ajattelemisen aihetta kaikille teatterista kiinnostuneille.
