Pitäisi (taas) saada itsensä käyntiin. Missä vaiheessa se sammuminen tapahtui?

Kirjailijan ykkössääntö on kirjoittaa mahdollisimman paljon, päivittäin. Mielellään heti aamusta jottei totuus unohtuisi - unissahan se vastaan tulee. Koska kirjoittamisessa suurin duuni on siihen ryhtymisessä, olisi syytä pitää itsensä vireessä ja kirjoittaa aivan mitä tahansa päähän pälkähtää, mutta säännöllisesti. Inspiraation odottaminen vie sitä kauemmas ja skrivailusta tulee työläämpää, kunnes lopulta sormien vieminen näppäimistöllä todella tuntuu fyysiseltä ponnistukselta. Aivot ovat sormien jatke, jota pidetään vireessä niveliä liikuttelemalla.

"Diletantin päivällinen" on saanut kunnian vetreyttää allekirjoittaneen kirjallista kykyä. Kovin vahvalta ei tendenssi kyllä näytä, sillä palstallehan pitäisi käytännössä joka päivä ilmaantua jotakin tekstiä. Näin ollen listalta pitäisi löytyä jo noin viitisenkymmentä kolumnin tynkää, vaan onko lukumäärä lainkaan tuota tasoa? Ei taida olla, siitä huolimatta, että tässä tapauksessa tavoitteena onkin laadun korvaaminen määrällä - tai korjaan: määrän toivotaan edistävän laadun entraantumista [hmm, mikähän tämä sana taas oli? Onko se yhtä kuin purjeen nosto? Eikös reivaaminen ollut lasku? Minä olen aivan liian lantalainen tietämään näitä asioita...]. Tason voisi kuvitella olevan varsin huojuva jokapäiväisellä höpinöinnillä, mutta kuitenkin noususuuntainen - väkisinhän siinä lisääntyy taito niinkuin minkä tahansa asian treenaamisessa. Vaan eihän se kuvittelemalla mihinkään kohoa!

Mutta tähän on tultu: kirjoitetaan kirjoittamisesta. Toisaalta turkulainen runoliikekin tekee niin, lakkaamatta kertoo lyyrisesti siitä, millaista on olla runoilija.