Omituista katsoa omaa kolmiulotteista naamaansa. Tehtiin tuon lavastaja-tarpeistaja-puolison kanssa "kuolinnaamiot" toisillemme, siis kipsivalokset joiden päälle voi duunata räätälöityjä naamioita. Tuota kipsivalosta katsoessa näkee itsensä kyllä taas uudessa valossa, jotenkin se hologrammius tuossa on... häiritsevää. Nyt vasta huomasin miten paljon samaa näköä on vaikkapa velipoikaan; peilin kautta ei tosiaan näe itseään ihan oikein, eikä valokuvista. (Toisaalta, koskapa kukaan itseään oikein näkeekään...)

Mutta muotin tekeminen vasta vänkää on. Sitä ei voi suositella ahtaan paikan kammoisille, eikä varsinkaan tukehtumisfobiasta kärsiville. Siinähän laapitaan naaman päälle, öh, jotain ainetta, samaa jota käytetään vaikka hammasmuotin tekoon. Ensin suljettujen silmien päälle läjähtää kylmää, valuvaa massaa, ja sitten kun koko naama alkaa olla peitossa, tumpataan vielä nenäkin umpeen. Siinä vaiheessa voimakas puhallus sieraimista ja paniikin pitelyä: "Kulkeehan nyt ilma, kulkeehan?". Sitten kipsisuikaleita päälle ja odotellaan että muotti kovettuu. Kokemus on suorastaan spirituaalinen. Sen massan alla on vankina, ilmeet on pidettävä kurissa siinä kuin hermotkin - jos haluaa että muotti onnistuu, siis. Tokihan leikin voi jättää kesken ja todeta että minusta ei ole tähän, ja voisin kuvitella että useammallekin ihmiselle on käynyt niin.

En nyt saa päähäni missä yhteydessä (yhteyksissä?) on ollut juttua naamioiden kasvoilla pitämisen psykologisesta vaikutuksesta, siis siitä miten vaikkapa shamaanit ovat naamioidensa takana singahtaneet itsensä ulkopuolelle, muuttuneet "toiseksi". Näyttelijäntyön yhteydessä tästä on joskus ollut jotain puhetta, ja nytpä jäljitinkin TeaKin opinto-oppaasta seuraavat sanat:
Naamioiden käyttäminen laajentaa ja stilisoi näyttelijän ilmaisullista sanastoa. Naamioiden avulla voi tavoittaa roolihahmon ja tilanteen ytimen. Naamio luo perustan roolihahmon vaatimille eleille ja äänensävylle. Naamio nostaa liikkeen ja tekstin arkipäiväisen yläpuolelle, jättää jäljelle oleellisen suodattaen pois ylimääräiset koristelut.
Jotain psykoosinsukuista naamion sisällä helposti syntyy, ja siitähän näyttelemisessä ylipäätäänkin on jossain määrin kysymys että ajetaan itseä "tilaan" ja samalla keskitytään siihen, mikä juuri siinä tilassa on keskeisintä. Jollakulla saattaa pika-analyysistäni olla jotain naputtamista, mutta näin minä olen naamarin takana olemisen kokenut, shamanistissukuisena toiseutena. Ja siis ylipäätään näytteleminen sujuu parhaiten silloin kun onnistuu unohtamaan itsensä. Virkistävää, mutta ei sitä voi suositella ihan kaikille.

Tässä tulee tosin heti mieleen äskettäin Treffissä [nettiin asti juttu ei ole päätynyt, joten ei linkkiä...] featuroitu David Mamet. Hänhän on vahvasti sitä mieltä, että näyttelijän duunia ei ole mitkään tilaan menemiset tai tunteiden näytteleminen. Näyttelijä sanoo repliikit ja toimittaa käsikseen merkityt tehtävät, ja siinä se. Pari Mametin poleemisen voimakassanaista kirjaa luettuani olen itse paljolti päätynyt samaan leiriin: minusta tunteita ei pidä esitellä näyttämöllä vaan ne koetaan katsomossa - ja siihen ei tarvita mitään esi-itkijöitä tai -naurajia, riittää että tekstin viesti välittyy. Viimeisimmässä roolissani olen tosin ohjaajan näkemyksiä myötäillen kaivellut kaikki mahdolliset ääritunteet iholle jotta ne saataisiin käyttöön sitten esityksissä - siis siten että ne ovat olemassa lihas- ja tunnemuistissa, mutta että niitä ei vedetä framille; ne tulevat ikään kuin hohkaamaan näyttelijän duunin taustalta. Tosin farssia lienee mahdoton toteuttaa onnistuneesti ilman ajoittaista ylinäyttelemistä, se kun jotenkin kuuluu genreen.

Tiedättekö muuten mikä on ihmisten mielestä pelottavin ilme? Itse asiassa se ei ole ilme lainkaan - täydellinen ilmeettömyys on se, joka ahdistaa vastaanottajaansa eniten. Sellaisen naamalleen ottaminen on varsin hankalaa, kokeilkaa vaikka. Naaman kaikkien lihasten (niitä on enemmän kuin äkkiseltään uskoisi) rentouttaminen on näyttelijälle melkoisen tärkeä taito.