Olen tässä tänään lukenut pitkin poikin blogistaniaa mielenkiintoisia tekstejä häpeän tuntemisesta ja aiheuttamisesta (ainakin täällä, täällä, täällä ja täällä) eikä niihin varsinaisesti ole mitään syventävää lisättävää, mutta sivulatu tästä aiheesta on syyllisyys - tässä tapauksessa omasta autismin sukuisesta laiminlyöntitaipumuksestani, joka etäännyttää ihmiset hivuttaen kauemmas, niin että he lakkaavat olemasta. Minulla ei ole diagnosoitu autismia, mutta ihan hyvin olisi voitu. Satun nimittäin kuulumaan siihen harvalukuiseen joukkoon, jolla ei varsinaisesti ole ystäviä - enkä sano tätä itsesäälin sekaisella sävyllä, sillä minä tiedän mistä se johtuu. Siitä, että en pidä yhteyttä kehenkään. Sitähän sosiaalinen elämä on: kommunikointia.

Minun "ystävyyssuhteeni" kestävät suunnilleen niin pitkään kuin yhteiset projektit kestävät. Minusta on joutavaa ajan tuhlausta istuksia vaihtamassa kuulumisia kun sen ajan voisi käyttää jotenkin "hyödyllisesti". Minä en kutsu ketään vierailulle, enkä ilman asiaa kenenkään luo mene (joskus olen kylläkin pitänyt tapanani pölähtää kyläilemään ilman mitään etukäteissumplimisia, mutta siitä ei nykyisenä kalenterien aikakautena pidetä, joten lopetin sen - en halua varata audienssiaikaa joutavien turisemiselle.) Tämä asenne tietystikin juontuu jonnekin lapsuuteen ja noihin häpeän tunteisiin, joiden ansiosta sulkeuduin yhä enemmän itseni sisälle, umpisolmuun itse asiassa. Minä todella pelkäsin ihmisiä; arki oli silkkaa helvettiä. Tuosta itse tekemästäni simpukasta olen sitten pyristellyt vimmatusti ulos altistamalla itseni väkisin juuri niille sosiaalisille peloille jotka murrosiässä rampauttivat olemukseni täydelliseksi seinätapetiksi. Olen määrätietoisesti vienyt itseni paikkoihin joihin vähänkin epäröin mennä ja tehtäviin jotka tiedän etukäteen ahdistaviksi. Teininä minut tunteneet saattaisivat olla yllättyneitä siitä että ängen nimenomaan näyttämölle ja laulusolistiksi - tai sitten eivät, nämä puolet kun ovat kuitenkin aina olleet jotenkin ilmeisinä vaikkakin kaiken ilmeettömyyden takana piilossa.

En tosin tiedä mitä he ajattelevat, koska en enää näe heitä. Yhteydet ovat katkenneet, lähinnä oman aktiivisen vaikenemiseni takia. Mutta ongelma on juuri tässä: en kerta kaikkiaan keksi mitään sanottavaa kenellekään. Tekemisteni referointi tuntuu jo ajatuksena tylsistyttävältä kuin akvaario. Olen jotenkin kehittänyt itselleni jopa eräänlaisen dogmin: 1) Puhuminen on enimmäkseen turhaa; asenteiden toistoa. 2) Ihmiset ymmärtävät kaiken väärin 3) mutta luulevat ymmärtäneensä täysin oikein, jopa siinä määrin että kuvittelevat voivansa kertoa mitä toinen on aiemmin tarkoittanut 4) ja lopulta aina loukkaantuvat, verisesti.

Jos tämä ei ole autismia (lievää, toki) niin mikä sitten? Että ei viitsi sanoa mitään koska sen joutuu kuitenkin selittämään uudestaan ja uudestaan ja uudestaan... No, olennaistahan on olla miettimättä liikoja, tiedän - ja keskustelun autuushan on nimenomaan siinä että asiat käännetään mutkille joista löytyy jatkuvasti uutta - mutta... Mutta mitä mutta? Ei mitään. Taistelu jatkuu! Taidanpa ensimmäiseksi käydä vaihtamassa pari sanaa armaani kanssa (millähän hänkin jaksaa sitä että siippa istuu kaiket päivät tietokoneen ääressä ja seurustelee pikselien kanssa...) Jaa, ei kun hän kerkisi ensin - pitää lähteä puuvajasta roudaamaan aimo läjä halkoja sisälle ("Työtä työtä, siihen mä vaan kelpaan," jupisee tuo reima metsiemme suoraselkäinen soturi noustessaan kompuutterinsa syövereistä, kuitenkin salaa kenties tyytyväisenä siitä, että edes joku edes joskus...)