Orhan Pamuk, tuo turkkilainen kirjailija, kertoo muisteloteoksensa Istambul, muistot ja kaupunki alussa, miten hän lapsena asui perheensä kanssa kerrostalossa, jossa mummo asui yläkerrassa ja ainakin setää ja serkkua löytyi alakerrasta, ja ovet pidettiin auki jatkuvan trafiikin vuoksi. Se ei jäänyt ainakaan meikäläisen päähän että kuinka monta kerrosta siinä oli ja ketä muita talossa asui, vai oliko se kokonaisuudessaan yhden klaanin hallussa. Ajatuksissani tuota lukiessa ajattelin koko ajan sitä kerrostaloa, jossa itse lapsuuteni asuin.
    Muistan tuon lähiön jotenkin paljon välittömämpänä kuin ne myöhemmät joihin aikuisena olen päätynyt. Siellä olen vielä jonkinlaista yhteisöllisyyttä kokenut, vaikka kämppiin ei ovikelloa soittamatta päässytkään. Tuntuu siltä - voin olla väärässäkin - että ihmiset on tähän päivään tultaessa lokeroitu irti toisistaan jotenkin kustannustehokkaasti: kerrostalojen tarkoitus tuntuu olevan pitää ihmiset erossa toisistaan, kaihtamaan toistensa tapaamista. Vihaamaan asumisen äänien kuulemista seinän takaa.
    Se tietynlainen idylli, joka tuosta Pamuk-talosta tulee mieleen, on tietystikin jonkinlainen kommuuni, yhteisöllisyyden ilmapiiri. Vaikka itse olenkin yltiöindividualisti, joka kavahtaa ajatusta siitä, että koska tahansa minun kämppääni voisi pelmahtaa ties kuka ja myös tekisi niin päivittäin, näen jotenkin ruusunpunaisten rillien läpi tällaisen. Mikseikäs asiat voisi olla noin? Jossain on joskus ollut, useammissakin paikoissa ja monina aikoina. Kai siihen itse kukin osaisi totuttautua? Loppujen lopuksi yhteiskunta olisi - näin väitän - turvallisempi paikka kun ketään ei yksinkertaisesti päästettäisi syrjäytymään. Yhteisöt olisivat läpinäkyvämpiä. Ihmisiä ei katsottaisi omien olettamusten läpi vaan sellaisina joita he ovat. Totta kai siellä menisi sukset ristiin useastikin, ja tietty ryhmäpaine käyttäytymisen suhteen olisi voimakkaampi kuin nykyään, mutta ihmisten maailma olisi myös sekä konkreettisempi että monikasvoisempi, vähemmän abstrakti, helpompi ymmärtää. Ja kyllähän yksinäisyydelle, meillekin jotka sitä joka päivälle annoksen vaadimme, löytyy tilaa ja aikaa vaikka minkälaisen hälinän keskellä.