Ahmaisin Johanna Sinisalon uusimman, "Lasisilmän", kertaistumalta. Jostain syystä halusin lukea sen heti tuoreeltaan, joten ensimmäisen kerran elämässäni tein varauksen kirjastoon (itse asiassa kolmeenkin). En tietenkään ostanut sitä, koska minusta päälle kaksikymppiä on yksinkertaisesti liikaa jostain niinkin kertakäyttöisestä kuin romaani.

Mutta mistä moinen innokkuus? "Ennen päivänlaskua ei voi" on jäänyt mieleen jotenkin työläänä lukusuorituksena, ja "Sankarit" sitten tökki siksi, että Kalevalan uusversiointi vain tuntui jotenkin dorkalta idealta. Olin tosin samoihin aikoihin lukenut myös Jari Tammen "Kalevan Soljen", jossa hyödynnetään myös samaa lähdettä - ja molemmat näistä imaisivat mukaansa kuin paras äkshönleffa.

Kuten jo lähes kanonisoiduksi faktaksi on mielletty, Sinisalon teksti todella rullaa. Sitä on ilo lukea, vaikka tämän uusimman(kin) kirjan kohdalla jutun pääjuoni tuntui turhan kuluneelta. Lisäksi sitä toistettiin hieman liikaa samaan kaavaan; olisin kaivannut variaatiota jo huomattavasti nopeammin kuin sitä tuli. Pientä formaattikirjoittamisen makua, minusta. Siis sitä, että tietyt lajityypin konventiot roikkuvat mukana liian hanakasti, mistä seuraa rautakangenvääntöä. Yllätyksellisyys kärsii, mikä riivaa juuri näitä teoksia joissa nimenomaan se, että lukija ei tiedä mitä odottaa, on koko homman pontimena.

Yksi asia, joka meikäläistä piti kirjan ääressä, oli tapahtumaympäristö. Siinähän keskitytään jatkuvajuonisen teeveesarjan käsikirjoitustiimin edesottamuksiin. Joten rivien takana hohkasi ajatus: "Niin, mitenkäs se oma käsikirjoitusidea jaksaakaan tällä hetkellä... Mitähän sille tekisi?" Vähän samaa oiretta kuin Heikki Salon "{kahle}kuningaslajia" lukiessa, joka - tosin tästä poiketen - keskeytyi jatkuvasti kun pukkasi uutta riimiä taltioitavaksi muistikirjaan. Nyt pitäisi löytää englanninkielinen vastaava, kun tilausta on nimenomaan tuonkieliseen lyriikkaan...