että hommia on yhtäkkiä niin paljon ettei ehdi edes päivyriä päivittää? Kappas vaan että kiireet pakkautuu tänne julkaisupäähän joulun alla... Ja minähän en siitä paineita ota, vaan käytän hetkoisen ihan vaan sen valitteluun että kun ei ole aikaa. Rakentavaa, vai mitä?

Jos auton takaluukku ei suostu aukeamaan, se ei aukea. Tämän opin - tai pikemminkin kertasin - eilen illalla, kun olisi välttämättä pitänyt saada kamaa sisään. Jää on petollista ainetta, se tunkee joka paikkaan ja, öö, jäädyttää juttuja. Sitten ne jutut on ihan jäässä. Petollista.

Ei tässä kuulkaa ehdi edes gaffelle kun tarvii jo rientää palaveeraamaan. Aloitin eilen Peter Hoegin kirjan, jossa tällainen omalaatuinen kreivi päättää, että hänen tiluksillaan ei enää lasketa aikaa. Ollapa kreivi! Voisi lähteä kahville ja todeta: "Miten niin palaveri yhdeltätoista? Määrittele 'yksitoista'."

--

Augh! Meni kadonneen statuksen metsästykseksi koko päivä. Duunia olisi niin perkeleesti, mutta budjeteista ei kukaan tiedä mitään, ja näin ollen alkuvuodesta olenkin häilyväisesti työtön. Heh heh, naurattaa. Tsehovin sanoin: Elämä on kuin kukka, ensin se kasvaa uhkeana kedolla, ja sitten tulee pukki ja popsaisee, ja kukkaa ei enää ole.

Nyt ei kyllä kiinnosta enää mikään. Paitsi ehkä pizza, mutta työnteko loppuu tältä päivältä tähän.