Taas roikkuu erinäisiä hoidettavia asioita ilmassa. Voisinpa sanoa, että "Onneksi en ole puhelinfobiani kanssa yksin," mutta kyllähän sen kanssa eläminen vähän yksinäistä tuppaa olemaan. Nimittäin siinä tilanteessa kun pitäisi ottaa luuri käteen... eipä sitä kukaan muu tule hoitamaan kun ei sihteeriäkään satu alaisena olemaan.

Pitäisi olla olemassa joku manageri - minä nimittäin todella vihaan puhelinta. Kyseessä on varsin irrationaalinen neuroosi, jolle juuri sen takia on perin vaikea tehdä mitään. Tietystikin voi riipustaa eteensä lunttilapun, mutta en minä halua kuulostaa paperiselta. Joka tapauksessa, kun pitää yrittää selvittää jokin asia, siitä aina unohtuu jotain todella olennaista vain siksi, että haluan tilanteesta ulos.

Tämä syndrooma on tietystikin johdannainen ja jäänne siitä sosiaalisesta fobiasta, joka nuorna miesnä varsin tehokkaasti lamautti lähes kaiken elämän. Ja ehkä myös siitä mini-Aspergerista, jonka takia kaikissa tilanteissa pitäisi etukäteen tietää, mikä on se oikea toimintakaava juuri tällaisessa tilanteessa juuri tämän henkilön, jota en ole koskaan tavannut, kanssa.

Yhteydenoton vastaanottavana osapuolena ei tarvitse olla Hänen Majesteettinsa Salainen Palvelu aiheuttaakseen resistenssiä. Puhelu vain on tilanne, jossa henkilö invalidisoidaan. Et voi selventää käsilläsi viestin kinesteettisiä ulottuvuuksia, et voi pyyhkiä edellisiä kappaleita, et voi katsoa kysyvästi, et voi vaihtaa asentoa voittaaksesi aikaa. Sinun täytyy olla selkeä, pitkästyttää ei saa, on tiivistettävä asiansa ymmärrettävään ja nopeasti omaksuttavaan muotoon. On oltava miellyttävä, ja mieluusti omata auktoriteettia. "Vastustaja" on niitattava! Retoriikan perussäännöt hallittava suvereenisti! Pitää kuunnella. Pitää tietää milloin on oma vuoro puhua. Pitää tietää mitä toinen haluaa kuulla. Pitää olla Telepaatti.

...Koska, kuten tiedämme: viestintä epäonnistuu aina, paitsi vahingossa.

On tässä se hyvä puoli että puhelinlaskuissa säästää normaaleihin ihmisiin verrattuna huimia summia.