Edellisestä postauksesta mieli kiiri kouluaikoihin ja niitä myöhempien aikojen tragediaan - siihen miten eri tavoilla ihmisten mieli operoi ja priorisoi. Nimittäin jokunen vuosi sitten... miten tämä meni? Toivatko vanhemmat vanhoja koulukirjoja minulle vai mitä? Joka tapauksessa sain käsiini lukioaikaisia opuksia, niitä jotka porukat olivat säästäneet. Mitkä oli heitetty menemään ja mitkä säästetty? Kuinka ollakaan: juuri ne, joissa oma kädenjälkeni olisi näkynyt, oli viskottu "töhrittyinä" tunkiolle.

Joillain tunneilla oli hyvin helppoa jättäytyä opettajan monologin ulkopuoliseen sfääriin ja piirrellä kirjat täyteen kaikkia hauskoja juttuja, mitä nyt mieleen tuli: sanoitusideoita, karikatyyrejä, sarjakuvia, logoja. Muutamaan otteeseen sisäinen hihittely uhkasi murtautua ulkoiseksi siinä määrin, että kanssaraatajat saivat ihmetellä mikä tällä hyypiöllä taas mahtoi viirata. Mutta sehän niissä piirtelyissä parasta onkin: jonkinlainen eksistentiaalisesta ahdistuksesta kumpuava innovatiivisuus, huumori - tapa katsoa maailmaa aivan toisin. Ja juuri nämä tajunnan Moldaut oli sittemmin heitetty menemään. Säästetty oli ne kirjat, joihin ei oltu töherrelty. Miksi? Oi, miksi? Sota-ajan lapset ovat (ylipragmaattisissa määrin) oppineet arvostamaan asioita joista on oletettavissa käytännön hyötyä - siinä henkiset arvot jäävät toisinaan vessapaperin asemaan. *huokaus*

[lisäys:] Hitto, eihän tällaista nyt äitienpäivänä pidä mennä kirjoittamaan... Sori, mutsi... Kyllä mulla ihan hyvät vanhemmat on; ei tämä mikään traumanpurkusessio ollut, tulipahan vaan mieleen. Kukapa meistä olisi täydellinen?