Miksiköhän minä heräsin miettien johtajuutta leikkikentillä? Sitä miten ilmeisestikin jo ennen koulua voi nähdä kenestä on tulossa johtaja isona. Miten pihoilla ja välitunneilla on aina joku joka organisoi leikit... mutta onko siinä jo työnjako olemassa? Joku lietsoo lauman innostumaan jonkun ehdottamasta kohkauksesta, joku kehittää siihen säännöt ja joku pitää huolen siitä että säännöistä pidetään kiinni. Joku ehdottaa poikkeuksia. Joku pitää huolen rangaistuksista. Joku jakaa joukkueet ja työnkuvat. Joku ottaa taas ohjat käsiinsä kun edellinen villitys väljähtyy.

Itse en ollut kukaan noista tyypeistä. Joko seurasin lauman mukana tai sitten vetäydyin ihan omiin maailmoihin. En ole koskaan kokenut viehtymystä siinä, että kertoisin toisille mitä pitää tehdä ja miten. Päsmäröintiä en ole koskaan jaksanut, mutta demokraattisen oloinen yhteistoiminta tuo mukavia muistoja jostain ala-asteen pihalta mieleen. Tällaisella sateella saattoi koko porukka olla rakentamassa patoja viereisessä metsässä. Mutta kuka ne aina laukaisi, nuo kollektiiviset maniat? Miksi kaikki änkesivät samaan toimintaan mukaan, siihen joka oli lähtöisin yhden ihmisen päästä?

Ehkä tämä pohdiskelu liittyy viime aikojen joukkohysterioihin, joissa mieletön määrä energiaa puretaan samaan suuntaan - monesti sangen hyödyttömästi. Ensin mellakoidaan vappuna, sitten etsitään syyllisiksi prekariaatti oli siihen syytä tai ei, sitten makasiinit todella poltetaan ja kun varsinaisessa asiassa ei päästä puusta pitkään, siirrytään maailman ulkomusiikillisimman humppakisan voiton myötä intoilemaan kasarihevistä ja naamioista - minkä jälkeen päästäänkin moralisoimaan sitä lehteä joka pysyy pinnalla juuri siksi että ihmisillä ei todellisiin puheenaiheisiin tunnu riittävän energiaa. Hoitajien työolosuhteet, pah - tehdään addressi naamioitumisen oikeutuksesta. Den glider in.