…voisi
kritiikin kohde kysyä jahka pääsen asiaan. Satuin vain käymään
tilastokeskuksen sivuilla äskettäin, ja silmään tökkäsi eräs palkki kun
imuroin koneelle julkisten alojen palkkataulukon ja muunsin sen
pylväsdiagrammiksi. Ylimmäksi tuossa kaaviossa kurotteli ylhäisessä
yksinäisyydessään lääkärin ansio, mikä on häkellyttävää sikäli, että
samainen ammattikunta samaan aikaan on seitsemättä viikkoa lakossa –
pakosta, kuten asia ilmaistaan.
Näin (henkisestikin?) köyhän
ihmisen asemasta katsoen 'pakko' kuulostaa siltä, että lääkärit
joutuvat hyvin tarkkaan suunnittelemaan rahojensa käytön. Oletettavasti
onnettoman tohtorin täytyy kieli keskellä suuta kaupassa miettiä: "Ostanko nyt maitoa vai tyydynkö vesijohtoveteen? Jos maidon sijasta ostankin maustepussin, voin hemmotella itseäni sillä, että ruokani maistuu joltain…"
Työmatkojensa suhteen samainen lääkäri varmaankin pohdiskelee otsa
rypyssä kumpi tulee halvemmaksi: ostaa kuukausilippu bussiin vai
käyttää bussia vain silloin kun on pakkasta neljäkymmentä astetta.
Puhelinta käyttäessään lääkärimme joutuu turvautumaan oveluuteen:
soittaessaan tutulleen hän antaa puhelimen pirahtaa vain kerran ja
sulkee sitten. Jos toinen soittaa takaisin, säästyy tohtoriltamme monta
markkaa puhelukuluissa; mukava asia sikälikin, että hyvässä lykyssä
hänellä on varaa käydä kerran kuussa keilaamassa
…Nämä jupinat on kuultu tietysti moneen kertaan, mutta kun miettii sitä, minkä paineen alla (epä)reilusti vähemmän
tienaavat hoitajat joutuvat työnsä tekemään, ei voi olla miettimättä
miksi juuri lääkärit menevät lakkoon. Miksi juuri heille pitäisi nostaa
palkkaa kaksikymmentä prosenttia (20%), kun heikommin tienaaville
hampaat irvessä suodaan enintään kaksi prosenttia (2%)?
"Meidän vastuumme on niin valtava…"
Mikä on siivoojien vastuutaakka? Tuleeko sairaalan pyörittämisestä
yhtikäs mitään, jos villakoirat kurkkivat leikkaussaleissa?
"Me olemme kansakunnan pisimmälle koulutettu henkilöstöryhmä…" Kansakunnan pisimmälle koulutettu henkilöstöryhmä varsin herkästi muistaa
olevansa kansakunnan pisimmälle koulutettu henkilöstöryhmä, minkä
seurauksena moni tuntuu ottaneen oikeudekseen suhtautua potilaisiin
kuin autonosiin. Ammattiylpeys on yksi asia, kopeus toinen. Onko
lääkäriys kutsumusammatti vai uravalinta?
"Me joudumme päivystysten takia tekemään epäinhimillisen pitkiä työpäiviä…" Hmm. Rahako sen korvaa? Ei potilaiden turvallisuus yhtään huoleta?
Tietystikin
me kaikki yritämme pitää kiinni saavutetuista eduista ja mielellämme
saavutamme niitä lisää, mutta herttileijaa, kauanko tämän maan
säätyläiset voivat vedättää kastittomia ennen kuin kirveelle tulee taas
töitä? Suomalainen pinna on pitkä (kuin nälkävuosi), mutta täytyykö
yhteiskunnallisia eroja väen vängällä venyttää huonompiosaisten
kustannuksella? Palataanko samantien takaisin torpparilaitokseen, niin
päästään tästä junnaamisesta?
Sitä vaan meinaan, että yleisen
solidaarisuuden nimissä voitaisiin ensin huolehtia siitä – tämä on
utopiaa, tiedän – että jokaisella meistä on varaa elää: syödä, liikkua,
vaatettaa itsensä, tehdä hankintoja, huolehtia terveydestään edes suht
täyspainoisesti, ja sitten vasta ruvetaan hilaamaan ylöspäin luxusta.
On tietystikin henkistä kidutusta se, että jossain toisessa maassa
saman ammatin edustaja tienaa enemmän kuin Suomessa, eikä silloin voi
kristitty ihminen tuntea itseään arvostetuksi mitenkään muuten kuin
roimasti palkkaa nostamalla, mutta kuinka paljon on tarpeeksi? Paljonko
rahaa pitää kertyä sukanvarteen, jotta olisi hyvä olla? Entä ne, joilla
ei kerry yhtikäs mitään? Eikö olekin niin, että tietyn pisteen yli
mentäessä ei ole tärkeää se kuinka paljon tienaa, vaan se, kuinka paljon enemmän tienaa?
Tässä
kohtaa tietysti köyhyysrajalla taiteileva voi lohduttautua sillä, että
kaikesta huolimatta me olemme maailman mittakaavassa hyväosaisimman
viiden prosentin joukossa. Pistää miettimään: niin moni asia on
kuitenkin niin hyvin ettei sitä edes huomaa. On liian kiire velloa
omassa 'kurjuudessa'.
perjantai, 27. huhtikuu 2001