…voisi kritiikin kohde kysyä jahka pääsen asiaan. Satuin vain käymään tilastokeskuksen sivuilla äskettäin, ja silmään tökkäsi eräs palkki kun imuroin koneelle julkisten alojen palkkataulukon ja muunsin sen pylväsdiagrammiksi. Ylimmäksi tuossa kaaviossa kurotteli ylhäisessä yksinäisyydessään lääkärin ansio, mikä on häkellyttävää sikäli, että samainen ammattikunta samaan aikaan on seitsemättä viikkoa lakossa – pakosta, kuten asia ilmaistaan.

Näin (henkisestikin?) köyhän ihmisen asemasta katsoen 'pakko' kuulostaa siltä, että lääkärit joutuvat hyvin tarkkaan suunnittelemaan rahojensa käytön. Oletettavasti onnettoman tohtorin täytyy kieli keskellä suuta kaupassa miettiä: "Ostanko nyt maitoa vai tyydynkö vesijohtoveteen? Jos maidon sijasta ostankin maustepussin, voin hemmotella itseäni sillä, että ruokani maistuu joltain…" Työmatkojensa suhteen samainen lääkäri varmaankin pohdiskelee otsa rypyssä kumpi tulee halvemmaksi: ostaa kuukausilippu bussiin vai käyttää bussia vain silloin kun on pakkasta neljäkymmentä astetta. Puhelinta käyttäessään lääkärimme joutuu turvautumaan oveluuteen: soittaessaan tutulleen hän antaa puhelimen pirahtaa vain kerran ja sulkee sitten. Jos toinen soittaa takaisin, säästyy tohtoriltamme monta markkaa puhelukuluissa; mukava asia sikälikin, että hyvässä lykyssä hänellä on varaa käydä kerran kuussa keilaamassa

…Nämä jupinat on kuultu tietysti moneen kertaan, mutta kun miettii sitä, minkä paineen alla (epä)reilusti vähemmän tienaavat hoitajat joutuvat työnsä tekemään, ei voi olla miettimättä miksi juuri lääkärit menevät lakkoon. Miksi juuri heille pitäisi nostaa palkkaa kaksikymmentä prosenttia (20%), kun heikommin tienaaville hampaat irvessä suodaan enintään kaksi prosenttia (2%)? 

"Meidän vastuumme on niin valtava…" Mikä on siivoojien vastuutaakka? Tuleeko sairaalan pyörittämisestä yhtikäs mitään, jos villakoirat kurkkivat leikkaussaleissa?
"Me olemme kansakunnan pisimmälle koulutettu henkilöstöryhmä…" Kansakunnan pisimmälle koulutettu henkilöstöryhmä varsin herkästi muistaa olevansa kansakunnan pisimmälle koulutettu henkilöstöryhmä, minkä seurauksena moni tuntuu ottaneen oikeudekseen suhtautua potilaisiin kuin autonosiin. Ammattiylpeys on yksi asia, kopeus toinen. Onko lääkäriys kutsumusammatti vai uravalinta?
"Me joudumme päivystysten takia tekemään epäinhimillisen pitkiä työpäiviä…" Hmm. Rahako sen korvaa? Ei potilaiden turvallisuus yhtään huoleta? 

Tietystikin me kaikki yritämme pitää kiinni saavutetuista eduista ja mielellämme saavutamme niitä lisää, mutta herttileijaa, kauanko tämän maan säätyläiset voivat vedättää kastittomia ennen kuin kirveelle tulee taas töitä? Suomalainen pinna on pitkä (kuin nälkävuosi), mutta täytyykö yhteiskunnallisia eroja väen vängällä venyttää huonompiosaisten kustannuksella? Palataanko samantien takaisin torpparilaitokseen, niin päästään tästä junnaamisesta?

Sitä vaan meinaan, että yleisen solidaarisuuden nimissä voitaisiin ensin huolehtia siitä – tämä on utopiaa, tiedän – että jokaisella meistä on varaa elää: syödä, liikkua, vaatettaa itsensä, tehdä hankintoja, huolehtia terveydestään edes suht täyspainoisesti, ja sitten vasta ruvetaan hilaamaan ylöspäin luxusta. On tietystikin henkistä kidutusta se, että jossain toisessa maassa saman ammatin edustaja tienaa enemmän kuin Suomessa, eikä silloin voi kristitty ihminen tuntea itseään arvostetuksi mitenkään muuten kuin roimasti palkkaa nostamalla, mutta kuinka paljon on tarpeeksi? Paljonko rahaa pitää kertyä sukanvarteen, jotta olisi hyvä olla? Entä ne, joilla ei kerry yhtikäs mitään? Eikö olekin niin, että tietyn pisteen yli mentäessä ei ole tärkeää se kuinka paljon tienaa, vaan se, kuinka paljon enemmän tienaa?

Tässä kohtaa tietysti köyhyysrajalla taiteileva voi lohduttautua sillä, että kaikesta huolimatta me olemme maailman mittakaavassa hyväosaisimman viiden prosentin joukossa. Pistää miettimään: niin moni asia on kuitenkin niin hyvin ettei sitä edes huomaa. On liian kiire velloa omassa 'kurjuudessa'.