Lähipiiriin on vastikään ilmaantunut uusi jäsen, jota on käyty pällistelemässä taajempaan kuin aikuisempia kanssaeläjiä. Vauvelit on vekkuleita, ja niitä on mukava käydä moikkailemassa.

Pienoinen varjo kuitenkin on tänne autuuden sivustalle lankeamassa, koskapa edessä on tietystikin rituaalinen toimitus, jossa lapsen päähän viskotaan vettä ja joristaan joutavia juhlavissa puitteissa. Noh. Kummittelu liippaisi taas läheltä, mutta olen tähänkin saakka joutunut jättämään kyseisen postin väliin, koskapa erosin kirkosta siihen oikeuden saatuani. Ani harva ymmärtää mitä kuvittelen jääräilylläni todistavani.

Äitini mielestä (ja monen muunkin) asia on yksinkertaisesti kierrettävissä liittymällä takaisin kirkkoon, mutta minusta se ei ole ratkaisu lainkaan. Ensinnäkään se ei olisi ihan reilua kaikille niille joiden kummiudesta olen jo aiemmin kieltäytynyt, ja yksi - varsin painava - syy sille että en kuulu kyseiseen laitokseen, on havaittavissa vaikkapa äitini reaktiossa kun totesin kirkon olevan turha laitos johon en todellakaan liity takaisin kun siitä olen eroon hankkiutunut.

Mikään uutinenhan lausuntoni ei ollut, antipatiani on varmastikin kaikilla tiedossa. Mutta mutsin naamasta näki, miten kauhistuttavalta tuntuu ajatus vaikkapa siitä, että joku - oma poika - voisi todella ajatella, että koko kirkollinen instituutio perustuu valheelliseen satuiluun. Helvetin pelko, se kasvoilta kuvastui. Vuosisatainen pelottelu, jonka seurauksena ajatus siitä, että irrationaalinen taivaan isään uskominen ei olisikaan ihan... todellista? saa muuten järjelliset ihmiset henkisesti halvaantumaan. Voi jumalauta.

Ja että pientä lasta, joka ei mistään mitään vielä tajua, käytetään välikappaleena... Onhan ne mukavia tilaisuuksia, kerätään ihmiset ihmettelemään pikkuista. Mutta jotain rajaa. Vieläkin jurppii se, että kun tulin käyneeksi naimisissa, tulin ympäristön painostuksesta vielä siunauttaneeksi sen kirkossakin. Eivät Hyvät Asiat aiheuta painetta pitää kiinni jostain rituaaleista.