Kun tämän kirjoittaja pari vuotta sitten sai onnen luovuttaa novellikäsikirjoituksen Varsinais-Suomen Taidetoimikunnan julkaisemaan Reviiri-antologiaan, sinne päätyi teksti nimeltään Riivaajat. Alun perin tarina oli hieman polveilevampi kuin mitä kansien väliin päätyi, ja pakollisen uusintakirjoituksen jälkeen huomattiin runoratsun suorastaan pillastuneen. Joten kirjoitutettiin vielä yksi versio, sellainen jossa kaikki mutkat oli oiottu, nimi vaihdettu jne. ja joka sitten päätyi itse antologiaan. Tässä kuitenkin tuo monien mielestä herkullisempi välivaiheen teos:

Mitä ikinä teetkin, pitäydy konventioissa (versio II)

Guardianin toimisto oli ahdas: laitettuani oven kiinni jouduin erikseen hakemaan asennon jossa polvet eivät osuneet seinään. Suunnittelijana oli varmastikin ollut samainen insinööri joka optimoi linja-autojen penkkien välit. Oikealla puolellani kasvojen korkeudelle sijoitettu pieni luukku liukui auki. Se oli kuitenkin sen verran edessä, että katsekontaktia ei ilman luonnotonta etunojaa voinut saada, joten pysyin paikoillani. Oletin Don Corriegan istuvan samoilla kohdin seinän takana. Vienon kröhähdyksen jälkeen guardianin ääni kehotti: Puhu, poikani.

Ennen kuin ehdin aloittaa, hän jatkoi: Poikahan sinä olet? Nuo pitkät hiukset joskus

Kyllä minä olen poika mies

Poikamies? Unohdin silmälasit otsalleni, hän sanoi ja jatkoi: Hartioistakaan ei oikein voi päätellä, ovat niin kapeat ja kävelytapakin on vähän

Kiitos huomioista mutta minä olen kyllä koiraspuolinen.

Poskeni valaisivat kopin seiniä. Kroppani oli jo turvautumassa hyväksi koettuun "Sulje silmät ja pakene!" -metodiin, mutta sain pidettyä itseni paikoillani. Tätä varten olin tullut. Minun oli pakko jäädä. Vedin henkeä munaskuiden seudulle.

Niin, aloitti Don Corriega uudestaan. Sinulla on jotain sydämelläsi?

Olin toivonut hieman johdattelevampia kysymyksiä. En aivan tiennyt miten asiani asettelisin, ja äskeisten keskeytysten johdosta oletin likinäköisen prelaatin lykkäävän jonkin sanan vielä väliin. Vieruskopissa oli kuitenkin hiljaista, lukuunottamatta vaivalloisesti rahisevaa hengitystä. Päätin tiivistää asiani ilman kuvailevia rönsyjä: Ajatukset riivaavat minua.

Seinän takaa kuulunut hengitys tuntui taukoavan. En tiennyt miten jatkaa, tai pitikö minun jatkaa, vai oliko syytä olla hiljaa. Oliko Don Corriega vielä hengissä? Kenties ongelmani oli järkyttävyydessään pysäyttänyt hänen sydämensä? Guardiani kröhäisi. Vastasin äänettömällä yskäisyllä.

Millaisia nämä riivaajat ovat? hän vihdoin kysyi.

Olin toivonut että hän olisi tiennyt mistä puhuin, sillä itse en tiennyt. Yritin selventää: Ne ovat episodeja. Joku pyrkii johonkin, mutta hän ei tiedä mihin ja miksi. Se on kuin pimeässä: tiedän että siellä on jotakin mutta en tiedä mitä.

Sinä haluaisit järjestystä?

Minä haluan rauhaa. Näistä kuvista ei pääse eroon, ne vain satavat verkkokalvoille aina silloin kun muuten voisin olla rauhassa.

Oletko sinä yrittänyt purkaa näitä riivaajia?

Don Corriega, te varmasti tiedätte että juuri siksi olen täällä.

Viereinen koppi vaimeni jälleen. Nostin tahmeat käteni polviani puristamasta ja huomasin jättäneeni käsien kuvat housuihin.

Oletko sinä kuullut Algot Untolasta? guardiani kysyi. En ollut. Hän kertoi: Algot Untola oli skitsofreenikko, joka kuvitteli olevansa nainen. Hän kirjoitti suosituimmat näytelmänsä nimellä Maiju Lassila.

Jaa hän? Skitsofreenikko?

Don tuhahti. Kuka tervejärkinen kirjoittaa usealla nimimerkillä, muttei juuri koskaan omalla nimellään? Kuka käy kirjeenvaihtoa puhuen itsestään kolmannessa persoonassa, ties kuinka monennen nimimerkin suojissa?

En osannut vastata. Guardiani oli selvästi tuohtuneessa mielentilassa. Hän jatkoi: Algot Untola tapettiin. Miksi? Koska hän halusi vaikuttaa. Hänelle ei riittänyt se, että hänen naispersoonansa sai suosiota. Hän halusi pelastaa kansan. Mikä idiootti!

Don Corriega potkaisi oman koppinsa oven auki ja tuota pikaa hän oli jo avannut minunkin oveni ja repinyt minut ulos. Älä sinä nuori mies väitä että haluat vaikuttaa yhteiskuntaan! Sinä haluat tehdä sisältöjä, se on oikein, ihmisten mielikuvitus on aivan liian surkastunut jotta he voisivat itse tuottaa omiin elämiinsä täytettä. Se täytyy tehdä heille, formatoida, väen vängällä tuputtaa. Ymmärrätkö?

Guardiani ravisteli minua rinnuksista. Nyökyttelin vaikka en tajunnutkaan mitään.

Algot Untola vietiin punakapinallisten agitaattorina Suomenlinnan lautalle. Vankina, ymmärrätkö! Hän ei koskaan päätynyt Suomenlinnaan. Käsitätkö sinä?

Don Corriega huokaisi, yritti karistaa mielensä kuohunnan rintakehästä. Äkkiä hän halasi minua niin että kylkiluuni painuivat kasaan, sysäsi sitten kauemmas ja hymyili kyynel silmäkulmassaan. Sinussa on ainesta! Sinä haluat sisällöntuottajaksi!

Guardiani talutti minut isällisin ottein ruokasaliin, jossa beaanit hytkyen ja hymisten lukivat aikakauslehtiä samalla kun söivät. Tämä tässä on uusi beaanimme, hän kuulutti. Ruokailijat nytkähtivät epämääräisesti kuulemisen merkiksi, äännähtivät jotain ja heilauttivat lusikoitaan. Focarius kiikutti minulle kupillisen keittoa ja kuivan leipäkannikan. Tohkeissaan hän kertoi kipon sisällön: "Zairelainen ahvengumbo." Se näytti kalakeitolta.

Istuin hytkyvien veljieni seuraan. Joku lykkäsi minulle värikkään juorulehden ja jatkoi hyminäänsä. Tunsin olevani kotona. Katselin veljieni keskittynyttä poissaoloa. Kukaan ei jutellut. Kaiuttimista tulviva paikallisradio huolehti kaikesta sosiaalisuudesta. Kollektiivisen tajunnantilan huipentuma tapahtui viimeisimmän listaykkösen alkaessa soida: jokainen hytkyi täsmälleen samassa tahdissa. Minäkin.

Ruokailun jälkeen oli kontemplaation aika. Sain osallistua siihen vaikka en vielä luostarin tapoja tuntenutkaan. Lähes kaikki beaanit ahtautuivat auditorioon, jossa campanarium himmensi valot ja loihti etuseinälle meditoitavia kuvia. "Para puhuu!" sanoivat beaanit yhteen ääneen, kun kymmenen vuotta vanhan sarjan uusintajakso lähti mainosten jälkeen pyörimään. Kaikki hiljenivät ja jäivät tuijottamaan Paraa aamuyhteen saakka.

En saanut unta. Katsoin kadulta tunkevassa kalvakkaassa valossa nukkuvia veljiäni. Retkottavia ruumiita. Suden hetkellä putosin hyiseen veteen. Lautta kulki ohitseni ja oli sotkea minut potkureihinsa. Vesi täytti keuhkoni.

Aamulla olin saada sydänkohtauksen kun tasan kuudelta keskusradiosta pamahti yhdeksänkymmenen desibelin voimalla: Ja meillä pitäisi olla seuraava soittaja linjalla. Kake, mikä sun mielestä on kiihottavinta imuroidessa? "No mä olen aina pitäny tapanani alottaa eteisestä" Okei, Kake, me palataan tohon sun juttuun heti mainoskatkon jälkeen, mutta nyt soitetaan kappale jonka varmasti jokainen on kuullut satoja kertoja

Meidät beaanit paimennettiin harjaamaan hampaamme. Aamutoimiin oli aikaa tasan kaksi minuuttia. Meidän piti hokea itsellemme: "Minä en ole Päätalo! Minä en ole Bo Carpelan! Minä en ole Kata Kärkkäinen!", ja koko toimituksen ajan baccalaureukset, astetta korkeammat veljemme, karjuivat selkiemme takana: "Ei saa mitään selvää! Te olette saastaa!"

Luentosalissa beaanit istuivat uneliaina ja raapustivat jotakin. Lector sententiarum toi minulle nipun paperia ja kirjan, jonka kannessa luki: "Aristoteleen Prosodia". Jouduin pysäyttämään hänen poistumisensa ja kysymään mitä minun piti tehdä.

Sinä tietysti jäljennät sen, kertoi lehtori.

Skannerillako? kysyin ja lehtori puhkesi jonkinlaiseen nauruun, kuivasti pätkivään tuhinaan.

Sinä jäljennät sen sanasta sanaan ja tuot sen minulle puhtaaksikirjoitettuna kun olet valmis, hän sanoi. Yritin saada suustani jotain vastalauseen tapaista, mutta hän laski kätensä olalleni.

Sinä olet uusi täällä. Sinä varmastikin haluaisit kysyä: "Mutta eikö minun ole tarkoitus löytää omin ilmaisuni, oma ääneni?" Eikö niin?

Nyökkäsin. Tunnetko sinä Prosodian? hän kysyi. Puistin päätäni. Tunnetko sinä Georges Poltin 29 draamallista tilannetta? hän tenttasi ja vastausta odottamatta jatkoi: Sinun täytyy ensin tuntea teoria. Eivät lukijat halua kuulla sinun ääntäsi, vaan omansa. Oletko seurannut katsojatutkimuksia?

Jouduin jälleen vastaamaan kieltävästi. Sinä jäljennät Prosodian, hänen loittoneva selkänsä sanoi. Vasta tuntiessasi Prosodian sinä voit miettiä sellaisia asioita kuin "oma ääni".

Joten minä jäljensin sen. Seitsemän vuoden ajan minä jäljensin Aristoteleen Prosodiaa, uudestaan, kerta toisensa jälkeen pro jucundo adventuun saakka. Minä osaan sen ulkoa.

Sinä haluat, että minä käsikirjoitan sinulle teeveemainoksen. Kesto viisi sekuntia, firman logo isolla, hinnat melkein yhtä isolla, singahtelevia tuotteita, tuotteiden logot, isolla. Spiikkeri kertoo himokkaasti tuotteet ja hinnat. Julkisivu kuvaan. Joku kiva musiikki. Valitan, minä en osaa.