Dilbertin tekijä, Scott Adams, on näemmä kärsinyt mystisestä neurologisesta ongelmasta (via). Hän on kadottanut puhekykynsä puoleksitoista vuodeksi. Itse asiassa lääkäri on parantumisprosentiksi antanut puhtaan nollan, mutta lopulta Adams on aukaissut umpisolmunsa ajattelemalla riimeillä. Neurologisissa ongelmissa todella kaikki on mahdollista.
Kuinka ollakaan, ajatus kiertyi maailman keskipisteeseen, eli itseen, puhekyvyn menettämistä pohtiessa. Allekirjoittanuthan ei ole niitä jotka papattavat suut silmät täyteen tutuille ja tuntemattomille. Häntä ei varmasti ole koskaan luonnehdittu epiteetillä "puhelias".
Tästä blogista saattaa saada täysin väärän kuvan siksi, että kirjoitettu teksti kyllä syntyy suht vaivattomasti (ja ihan pyytämättä), mutta kasvokkain useimmiten tyydyn vaikenemaan. Talk is cheap... for some, that is. Minä taas en halua tuhlata sanoja. Se on fyysisesti vastenmielistä. Ja väsyttävää.
En myöskään jaksa kuunnella ihmisiä. Jos joku juttu kuulostaa siltä (niin kuin useimmiten käy) että olen kuullut sen jo, alkaa katseeni hakeutua oven suuntaan. Niinpä en halua myöskään toistaa itseäni. Ja tässä aletaan taas tulla tuonne neurologian puolelle.
Sosiaalisneuroottisuudessa kasvaneena en ole onnistunut kehittämään rutiinia [neuraalisia yhteyksiä aivoissa], jossa leukojen louskuttaminen olisi luontevaa. Valitsen aina vaikenemisen silloin kun se on mahdollista. Minulle puhuminen ei ole luontevaa juuri muuten kuin tietojen vaihdannassa. Jotta päätyisin joskus sosiaalisen verbaliikan taitajaksi, sitä pitäisi aktiivisesti treenata, mutta koska olen tullut panneeksi merkille mikä määrä puheesta yleensä on silkkaa suun pieksäntää vailla sisältöä, en näe siihen löytyväksi motivaatiota.
Joten kyllä, minusta on tulossa kärttyisä vanha ukko, erakko joka vastaa hyvänpäiväntoivotuksiin kirjeitse, jos sattuu olemaan sillä tuulella. Ja ehkä tuo edellisen virkkeen futuuri on tarpeeton tässä yhteydessä.
Kuinka ollakaan, ajatus kiertyi maailman keskipisteeseen, eli itseen, puhekyvyn menettämistä pohtiessa. Allekirjoittanuthan ei ole niitä jotka papattavat suut silmät täyteen tutuille ja tuntemattomille. Häntä ei varmasti ole koskaan luonnehdittu epiteetillä "puhelias".
Tästä blogista saattaa saada täysin väärän kuvan siksi, että kirjoitettu teksti kyllä syntyy suht vaivattomasti (ja ihan pyytämättä), mutta kasvokkain useimmiten tyydyn vaikenemaan. Talk is cheap... for some, that is. Minä taas en halua tuhlata sanoja. Se on fyysisesti vastenmielistä. Ja väsyttävää.
En myöskään jaksa kuunnella ihmisiä. Jos joku juttu kuulostaa siltä (niin kuin useimmiten käy) että olen kuullut sen jo, alkaa katseeni hakeutua oven suuntaan. Niinpä en halua myöskään toistaa itseäni. Ja tässä aletaan taas tulla tuonne neurologian puolelle.
Sosiaalisneuroottisuudessa kasvaneena en ole onnistunut kehittämään rutiinia [neuraalisia yhteyksiä aivoissa], jossa leukojen louskuttaminen olisi luontevaa. Valitsen aina vaikenemisen silloin kun se on mahdollista. Minulle puhuminen ei ole luontevaa juuri muuten kuin tietojen vaihdannassa. Jotta päätyisin joskus sosiaalisen verbaliikan taitajaksi, sitä pitäisi aktiivisesti treenata, mutta koska olen tullut panneeksi merkille mikä määrä puheesta yleensä on silkkaa suun pieksäntää vailla sisältöä, en näe siihen löytyväksi motivaatiota.
Joten kyllä, minusta on tulossa kärttyisä vanha ukko, erakko joka vastaa hyvänpäiväntoivotuksiin kirjeitse, jos sattuu olemaan sillä tuulella. Ja ehkä tuo edellisen virkkeen futuuri on tarpeeton tässä yhteydessä.