Onpas ollut opettavainen viikko! Nimittäin. Minähän tunnetusti olen kaikkinaisen elokuvatuotannon suvereeni asiantuntija, ja laveasti katsoen jopa kyseisen alan ammattilainen. Noh. Perin vähän noin miestyövuosissa laskien tuota jaloa taitoa on käytännössä tullut harrast... harjoitettua, joten kun tässä tosiaan viikon aikana tuli peräti kolmeen otteeseen jälleen tartuttua kameraan, joltistenkin taukoumien jälkeen, koki huomaavansa että tiettyä rutiinia kaipaa tuo metodin ylläpito. Jos alan slangilla voi metaforaa vääntää: statiivi ei ihan taida olla vaaterissa.

Millaistakos nyt olikaan käsivaralta kuvaaminen, tuleeko tasaista kuvaa vielä puolen tunninkin yhtäjaksoisen kuvaamisen jälkeen? Mikäs tuo SIS mahtaa olla? Kannattaako säädöt tarkistaa vielä ennen tositoimia? Mahtaako kameran rajaus kertoa todellisen rajauksen tilan? Entä miten pitää ohjata ihmisiä, jotta lopputuloksesta on leikattavissa järjellinen kokonaisuus? Olisiko sittenkin pitänyt tehdä ihan yksityiskohtainen kuvakässäri? Kannattaisiko kuitenkin ottaa vielä yksi otos? Mitkä säädöt pitikään olla päällä? Mitkä pois? Ja leikatessa sitten: mikäs tämän softan toimintalogiikka nyt mahtoikaan olla?

Paljon tuli - ja tulee jatkossakin - kantapään kautta taas käytyä opintietä. Mokia, joita ei välttämättä uudestaan tekisi, mutta jotka nyt tässä tapauksessa täytyy lähinnä kiertää jotenkin niin, että lopputulos ei niistä kärsi. Kyllä noista ihan kohtuullista matskua tulee, en minä sitä sano, mutta optimisuorituksiin vedoten ei tarvitse ruveta henkseleitä paukuttelemaan. Ainakaan yleisillä paikoilla.

Mutta tämähän tilanne on aina ollut, ja varmasti tulee aina olemaan. Ikinä ei ihminen voi olla itseensä varauksettoman tyytyväinen; enintään hyvin lievästi myhäillä, jos tuntee ihan pakottavaa tarvetta. Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa, niin kuin aina tästä on. Joskus tulen vielä olemaan ylen pätevä.