Olenpa ollut vähäpuheinen viime aikoina, tai siis siltä se näyttää täällä päiväkirjassa, mutta tämähän ei ole koko elämäni, kai. Toisinaan on niitä kausia kun kirjoittaa päivyriä ja toisinaan taas niitä kun kirjoittelee sähköposteja ja toisinaan niitä aikoja kun tekee jotain ihan muuta. Ollapa niin pedantti ihminen, että joka ainoalta päivältä löytyisi päiväkirjamerkintä! Voisi katsoa laskiaista vuodelta –82 ja todeta, että jaa niin silloin oli tullut markkinoille se uusi Jacky Makupala (tämä on fiktiota kun minulla ei todellakaan ole mitään muistikuvia laskiaisesta –82). Eikös olisi hienoa? Tietäisi kaiken omasta ja lähimmäistensä elämästä pilkuntarkasti. Viimeisessä muutossani heitin jopa vanhoja rakkauskirjeitä menemään! Kyllä kymmenen vuoden päästä kaduttaa, kun haluaisi muistaa että oliko se nyt maaliskuu –93 vai huhtikuu, vai muistanko ihan väärin – ja tietää että vastaus on joskus ollut kirjallisena vaan ei ole enää. Tehkää niin kuin isäni, säästäkää kaikki mahdolliset liput ja laput, niin kun tulee muistikatkos, tarvitsee vain mennä mappihyllylle ja ottaa sen tietyn vuoden kansio ja avata se tietystä kohtaa ja todeta: ”Ei perhana, kyllä ne oli kolmen tuuman nauloja mitä tuli ostettua.”