Risto Isomäeltä piti lainata toinenkin kirja. "Sarasvatin hiekkaa" availi sen verran mielenkiintoisia katsantokantoja, että koppasin kirjastosta matkaani myös edellisen ekotrillerinsä "Herääminen". "Trilleri" tosin on hiukan väärä sana tässä yhteydessä. Ainakaan Sarasvatissa ei tarvitse puristella lukunurkan käsinojia - lähinnä nuo jännäriosuudet saavat meikäläisen kaipaamaan sitä että päästäisiin takaisin itse asiaan. Trillereissähän ei yleensä jaksa kiinnostaa itsensä juonen kulkeminen, vaan kaikki se, mitä kirjailija on ottanut tehtäväkseen kertoa maailmasta, siis hänen tarjoamansa vaihtoehtoinen tapa nähdä asioita. Sarasvati eroaa tuosta jännärigenrestä sikälikin, että siinä ei ryntäillä poliittisten lehmänkauppojen perässä tappamassa väkeä - tässä kirjassa eri kansallisuuksia edustavilla ihmisillä on vahva taipumus toimia yhdessä kohti yhteisiä pyrkimyksiä.

Minusta kaikkein mielenkiintoisin alue oli tuo tapa katsoa sivilisaatiota syklisenä ilmiönä; ajatus, että korkeakulttuurisia sivilisaatioita on ollut ennen nykyistä, että ne ovat vain kadonneet katastrofeissa ja että tämä meidän kulttuurimme on juuri tuollaisen unohdukseen johtavan luonnonmullistuksen kynnyksellä. Mitäpä tästäkin hienosta teknokulttuurista jälkipolville jäisi, jos ilmastomuutos riistäytyisi valloilleen?