Ihmisellähän on luonnostaan vuorokausirytmi pidempi kuin 24 tuntia. Henkilö on luovimmillaan vasta siinä kuudentoista tunnin valvomisen jälkeen, eli siinä vaiheessa kun normaali ihminen menee höyhensaarille. Minkä tähden muut sitten sopeutuvat siihen, että nukkumaan mennään ihmisten aikoihin - sen sijaan että epätoivoisesti joka ainoa aamuyö koittaisivat saada itsensä uneen? Miksi? Maailma olisi niin paljon kauniimpi paikka jos jokainen hortoilisi ympäriinsä unideprivaation vallassa. Toki moni vuorotyötä teettävä työnantaja tekee parhaansa, jotta asiat olisivat näin, mutta - veikkaan - eriävistä lähtökohdista.

Tämän, nukahtamattomuuden, täytyy johtua siitä, että ihminen koittaa kaikin menttaalisin keinoin - toki alitajuisesti, kukapa täysjärkinen niin tekisi tietoisesti - takertua juuri elämäänsä vuorokauteen. Potilas kokee, että kun vielä jonkin aikaa valvoo, seuraa valaistuminen: juuri tänään minulle ratkeaa elämäni dilemma - ah, se olikin näin yksinkertaista; enpä tullut ajatelleeksi, mutta nythän loppuelämä sujuu kuin tanssi! Vuorokauden valvomisen jälkeen arkiset katastrofit tuntuvatkin kovasti merkityksettömiltä.

Viime yönä pohdiskelin tämänkin aihion paljon valmiimmaksi, vaan mitä siitä jäi käteen? Kaksi hassua - vaikkakin totista - kappaletta, jotka eivät ole ollenkaan sellaista sanan säihkettä kuin silloin, lakanoiden kahleissa. Kyllä sängyn vieressä pitäisi olla sihteeri duunissa: hänelle voisi sanella kaikki loistavat oivallukset ja nukahtaa pää tyhjänä. Aamulla olisi puhtaaksikirjoitettu aforismikirja valmiina, unessa mumistut salaisuudet ratkottuna ja kahvit keitettynä.