Muiden elämä oli, kuten etukäteen arvosteluista jo tiesi, hyvä elokuva. On helppo kuvitella, millaisen ääritunnemyllyn läpi aiheen hallivuudilainen käsittely olisi katsojan vienyt, mutta tämä saksalainen lakonisuus oli juuri sitä mitä pitääkin olla: tunteet koetaan katsomossa eikä screenillä, ja ne aiheutuvat tapahtumista ja kerronnan sävyistä eivätkä henkilöiden patetiikasta.

Kyseessähän on siis tarina DDR:stä ja Stasilaisen kyttääjän havahtumisesta oman toimintansa moraaliin. Reaalisosialismin vainoharhaa ruokkivaa systeemiä on helppo parjata ulkoapäin, mutta se ei lopultakaan ole niin vieras yhdellekään yhteiskuntajärjestelmälle.

Ajatelkaa vaikka Yhdysvaltoja, missä epäisänmaallisuus on leima, jota kukaan ei otsaansa halua. Tai katolista rippisysteemiä, jossa omat synnit käydään tunnustamassa säännöllisesti. Tai sitä, miten kenen tahansa suomalaisen profiili on - jos sattuisi vaikkapa Supoa kiinnostamaan - piirrettävissä kaikista niistä rekistereistä joihin vapaaehtoisesti tietomme annamme. Puhumattakaan että vakoilulaitteisto on loikannut Stasin ajoista aimoloikan.

Paranoiaan taipuvaisilla ihmisillä ei todellakaan ole helppoa. Monella meistä... jokaisella, itse asiassa, on tapana ajatella itseään ainakin sen verran merkityksellisenä henkilönä, että jotakuta kiinnostaisi urkkia synkkiä salaisuuksia ja vehkeillä selkiemme takana. Olenhan sen verran tärkeä, olenhan... Ja ihmisethän ovat ilkeitä.

Salaisuudet. Salaisuuksien pitämisellä ja pettämisellä on pitkät perinteet. Politiikka pyörii salaisuuksien ympärillä. Yhteiskunnan säännöt parhaiten tuntevat kiertävät lakia niin etteivät koskaan jää kiinni. Tai jos sattuvat joskus jäämään, hyppäävät takaisin syviin vesiin, koska salaisuuksilla on lopulta merkitystä vain niin kauan kuin ne ovat salaisuuksia.

Ja kaiken voi aina selittää parhain päin, jos tietää miten systeemi toimii. Ihmisillä on lyhyt muisti. Ja jokaisella omat salaisuutensa.