Siitä on sitten neljännesvuosisata? Klassisen Commodore 64 -tietokoneen 25-vuotispäiviä vietettiin maanantaina Piilaaksossa Computer History Museumissa.

Oi niitä aikoja. Oli se kuulkaa hurjaa. Samoihin aikoihin mullistettiin kakaroiden sosiaalista elämää oikein urakalla myös elektroniikkapeleillä. Oltiin sitten yksin tai yhdessä, oli katse tiukasti kiinnittyneenä alkeelliseen pelihahmoon, joka ravasi sitä yhtä ja samaa reittiä yhä kiihtyvään tahtiin.

Commodoressa avautui vähän laajempi maailma, sillä saattoi jopa ohjelmoida - mitä itse en juurikaan jaksanut tehdä kun asioiden tekeminen helvetin hankalasti ei koskaan ole jaksanut innostaa. En myöskään harpannut huimaa levykeasema-loikkaa, vaan pysyttelin tolkuttoman hitaissa kaseteissa (jotka tosin soundasivat mielenkiintoisilta) - joita ehti kertyä vissiin kokonaista kaksi kappaletta. Eivät tajunneet piratisminestosta yhtikäs mitään vielä silloin.

Jokin elementti siitä laitteesta taisi puuttua, sellainen joka olisi meikäläistä mielenlaatua riittävästi kiehtonut. Pianossa oli laajemmat sfäärit ja välittömämpi feedback. Ja kun sekvensserit tulivat sen verran alas hinnoissa, että meikäläinenkin sellaisen saattoi hommata... kas siinäpä ohjelmointia  joka maistui oikealta.

Mutta niin, varsin alkeellisilla laitteilla tätä maalimaa mullistellaan. En tiedä onko noissa vehkeissä paljon nostalgisoimista, paitsi niillä jotka jaksoivat opetella Basicin ja oikeasti tuottaa jotain. Meille maallikoillehan se oli lähinnä hukkumista pelien mitään-tuottamattomaan maailmaan. Eskapismia.

Ei tuossa iässä kannattaisi koneisiin paeta. Så så. Omia ajatuksia pitää ajatella eikä juoksennella toisten tekemissä labyrinteissa.