Mistä tietää että taiteilijalla on luomiskriisi? Eipä juuri mistään – kun mitään ei nimittäin tapahdu. Enintäänkin hapuilevaa pseudoaforismia tapailee hän: ”Ei ole tyhjän paperin kammoa, on vain sen täyttämisen halun puute.” Laimeaa.

Ja sitten kun vähitellen alkaa orastaa sellainen ajatus että voisi kirjoittaa jotain, ei rupea – suinkaan – todella kirjoittamaan. Vaan lukemaan. Ja ryhtyy kriitikoksi. Paitsi että kritisointikin vaatii sitä, että kykenee syventymään. Vaan tämäpä lähinnä vatvoo mielessään, että tuo on hyvähkö kirja kun taas tämä on huonohko. Eikä pääse edes niin pitkälle, että saisi kirjoitettua sen kirjan nimen, tai kirjailijan -, kun ei jaksa muistaa.

Voi! Vaikeaa on riipustelijan nousta barrikaadeillensa. Ohhoh.

Maailmassahan on se huono puoli, että aiheita on aivan loputtomasti, jopa itseä kiinnostavia aiheita. Tuntuu siltä, että hukkuu runsauteen jo ennen kuin aloittaakaan. Toiset taasen suhtautuvat sillä tavalla terveemmin, että näkevät kyseen olevan lähinnä poimimisesta. Moni kirjailijahan suhtautuu duuniinsa kuin mihin tahansa puhdetyöhön. He nousevat ylös ihmisten aikoina ja pistävät itsensä kirjoittamaan neljäksi tunniksi. Sitten pari tuntia jotain ihan muuta, minkä jälkeen seuraa taustatoimitus, eli lukeminen ja muu tiedonkeruu. Tai mitä nyt kukakin tekee, mutta parhailla kirjoittajilla tuntuu olevan jokin rikkumaton rutiini, jonka elimellisenä osana on kirjoittaminen joka ainoa päivä tiettyjen kellonlyömien välillä.

Mutta siis tämän hienoisen eron takia olemme ”Diletantin päivällisessä” emmekä jossain muualla.

Blogi. Vasta äskettäin tutustuin tähän uudissanaan, mutta siitähän tässäkin palstassa on kysymys. Weblogista. ”Multiversiaalisen ajatus-sfäärin lokikirja matkalla täältä tähän. Ja takaisin. Ja takaisin. Ja takaisin.”

Noh. Toisinaan täytyy päivitellä tämmöistäkin. Elämä on päivittämistä. (...Mitä niistä laimeista aforismintyngistä oli puhetta?..)