Olen viime aikoina ruvennut ruokkimaan joskus loimunnutta (sittemmin hiipunutta) kirjoittamisvimmaa kvantitatiivisilla menetelmillä. Olen lähes kuukauden ajan joka aamu kirjoittanut sivullisen (jeah, kaksoismerkitys! - joskin tahaton ja vailla todellista metakontekstia, vaiko?) tekstiä ihan vain venttiilejä avatakseni. Puhdasoppisista aamusivuista ei ole kysymys, sillä aavistuksen jäsentyneisyyttä olen mukana pitänyt. Lähinnä kyse on jonkilaisesta päiväkirjasta tai -suunnitelmasta, jossa nostelen tietoiselle tasolle pään sisällä risteileviä lukitsemiskohteita etsiviä ohjuksia (umm, poetiikka jyllää - tästähän roihu vielä nousee).

Nyt sitten toissa-aamuna vielä rupesin aktivoimaan fiktiokirjoittamista. Joka aamu noiden lokimerkintöjen lisäksi pitää syntyä saman verran ei-olevan maailman tapahtumia. En vain ole ihan saanut päätettyä mitä se jokin olisi. Lähdin vanhaa romaaniaihiota harsimaan, mutta siinä on se vika, että kovin puhtaalta pöydältä ei pääse liikkeelle, joten sellainen pohina puuttuu. Olen tunnolli(sehko)sti kyllä jotain kirjoittanut, mutta suunnat eivät näytä erityisen vallankumouksellisilta. Jotenkin fiktiiviset juonentyngät eivät jaksa herättää intohimoja ("Terveen ihmisen merkki," sanoisi joku. "Vihdoinkin se on tullut järkiinsä!").

Vaan tämä lienee ajan kysymys. Jossain vaiheessa, näin luotan, alkaa lyyti skrivata ennenkuulumattoman nasevaa tekstiä käsittämättömän briljantista tarinavuosta. Joskus määrä edeltää laatua. Vielä joskus teen leppymättömällä innolla holtittomia tarinainkäänteitä joissa löytyy sekä pää että häntä.