Hammaskiven poisto-operaatio on aina yhtä elähdyttävä elämys. Kun hammashygienistini, tuo pieni ja hentoinen, hiljaisella äänellä puhuva nainen, lähes hellästi kartoittaa työmaataan (hänen instrumenttiensa käsittely tuo mieleen tunnustelevan hyönteisen), tietää seuraavan puolen tunnin olevan silkkaa tuskaa. Jostain syystä joka kerta mieleen tulee Studio Julmahuvin sketsi, tai häivähdys siitä. En muista tuosta pätkästä mitään muuta kuin pitkämielisen potilaan, jonka tarttuvana repliikkinä on hiljaisella äänellä, suu täynnä instrumentteja toistettu: "Ai, ai, ai, ai, ai..." Ja aina kun itse olen vastaavassa tilanteessa, tulee pahimman kivun keskellä mieleen juuri tämä, ja nauru ei ole kaukana. Ensimmäisellä kerralla piti todella tehdä töitä että sai pokkansa pidettyä. Skitsofreenistä.
    Mutta lääkäritkin ovat ihmisiä, huolimatta heidän tyyneydestään aiheuttamiensa ruumiillisten masokismojen valtiaina. Eilen kun olin korvalääkärillä (tämä lienee jokin vastaisku joulun pysähtyneisyydelle, äärimmäisiä keinoja kokea sittenkin elävänsä? -Vaikka tuo nyt oli vain rutiinitarkistus ja siksi kivuton...), pärähti hänen kännykkänsä soimaan juuri kesken kaiken. Mies mumisee jonkin ajan pirinää kuunneltuamme että pakko vastata. "Isä." Kuuntelua. "Lue kirjaa." Kuuntelua. "Lue kirjaa. Isän täytyy vielä tehdä vähän töitä. Mä tulen jonkin ajan päästä kotiin."
    Niin, lääkäreilläkin on lapsia, jotka eivät tiedä mitä tekisivät ja joiden täytyy kysyä isänsä mielipidettä tuon eksistenssiongelmansa kanssa, oli isällä sitten joku instrumentti jonkun asiakkaan korvassa juuri sillä hetkellä tai ei.