Sitä helposti kuvittelee, että pitäisi nasevampaakin tekstiä saada tuotettua kun sitä kerran julkisesti harrastaa. Ja sitten tulee blokki. Mikään ei ole tarpeeksi älykästä. Koomisesti virittynyttä. Henkilökohtaista mutta ulkokultaista. Yleisesti kiinnostavaa ja tarkkanäköistä.

Nyt saa riittää! Minähän kirjoitan ihan mitä sattuu, enkä anna asian häiritä laisin. Sammakot loikkivat näppäimistölläni, mutta se on parempaa kuin hierofanttien leijuvainen varvastanssi (ne pyyhkivät pölyjä, hellävaraisesti siirtelevät hiukkasia näppäimien pinnalla lounaasta kaakkoon, väleistä framille). Minä en jaksa ottaa itseäni niin vakavasti kun ei siihen ole mitään syytä.

Minä olen tyhmä. Teen vääriä johtopäätöksiä. Tajuan viiveellä. Vaan en ole yksin sen asian kanssa. Pellet kuvittelevat olevansa jotain spesiaalia - ja kaikkihan me sitä olemme. Niin että nyt vaan se näppis syliin ja menoksi, keskelle mitäänsanomatonta mutta monisanaista höpinää, jonka substanssi on vääjäämätön mutta olematon. Määrä korvaa laadun, ihan surutta.

Turha on besserwisserien tulla selittämään että ei asiat kyllä ihan noin ole ja mitähän skribentti ylipäätään yritti saada sanotuksi - mitään järjellistä tässä ei nimittäin tavoitella. Teksti sinällään on jo kauneus itse! Tästä tuli nyt kirjaintehdas, hah!

Huutomerkkejä! Merkillisyyksiä! Merkityksetöntä horinaa, silkkaa ilmaa, järjen voitto itsestään, puolinelson, aiheeton ukemi, salkov sekä mikä se on jonka mäkihyppääjä tekee kun laskeutuu oikeaoppisesti - niiaus*? Hukkasin sanan aivopoimuihini. Kerrankos sitä.

Auringonpistos - the sunny injection. Tai kuten anglofiilit sen sanoisivat: The Sunny Injection. Tai hiphopparit: Dah Sunneh UnJeckShuun
---
*Nyt mä sen muistin: telemark-alastulo. Pitkät on piuhat [lisäys 190706 klo 0010].