Dekkareiden(kin) lukemista olen vältellyt. En ole nähnyt mitään järkeä siinä, että tarinan aikaansaamiseksi pitää tappaa vähintään yksi ihminen. Enkä siinä, että päähenkilön pitää olla polliisi, ainakin ex-. Mutta kerronnallisessa nasevuudessaan ne - silloin kun olen moisiin tarttunut - ovat olleet mainioita. Niin kuin nyt vaikka tämä Harri Nykäsen Ariel. Kyseinen Nykänenhän on kynäillyt myös teeveestä tutun Raidin tempauksia, joten saatoin odottaa napakankirpeää dialogia.

Itse asiassa Raidin, sen sarjan ja leffan, dialogihan on jossain määrin kaurismäkeläistä, noin ohjauksellisesti ja näyttelijäntyötä katsoen. Töksähtelevää. Kirjakieltä siellä mihin se ei kuulu, toisinaan (- tämä on tietystikin ehkä vain minun mielipiteeni, mutta luontevuus kärsii toisinaan kirjakielessä pidättäydyttäessä. Mutta tyylikeinona se monesti toimii...). Tuollainen pokkana virnuilu on kylläkin aina piristävää. Ja semmoinen suomalaisuus, jonka läpitunkema Arielkin kaikesta "etnisyydestään" huolimatta on.

Ja iskeviä nimiä Nykänen on hahmoilleen pitänyt tapanaan keksiä. Raid ja Ariel Kafka, molemmat tuntuu suoraan mainoskatkoista napatuilta - helppoja muistaa. Hahmojen toiminta on myös sopivasti viistoa ja kulmikasta. Ja siis parasta tässäkin opuksessa on juuri se rivien välissä luuraava maailmankatsomus. Näihin rikoksenratkaisujuttuihin väkisin ujuttautuu mukaan sellainen kyynisyys, mutta Nykänen onnistuu löytämään tietyn inhimillisyysaspektin mukaan. Annos humaania lämpöä pitää lukijan mukana paremmin kuin vaikkapa Chandlerin pohjaton nihilismi.