Ei siinä talossa palanut kuin huonekalut ja kaikki muu irtonainen. Ja satakieli, joka ei häkistään päässyt ulos, vaan kärventyi lintupaistiksi. En tullut ajatelleeksi. Olisin voinut päästää sen lentoon ja ulos ikkunasta, mutta minun piti huolehtia ettei se näyttäisi tuhopoltolta. Piti huolehtia siitä, ettei minuakaan näkynyt mailla halmeilla, että olin jossain ihan muualla, että se oli vahinko. Tai jos se oli tahallinen, se oli sitä jonkun muun toimesta.
Joten en minä sitä jäänyt seuraamaan. Kiusaus kyllä oli kova, mutta käännyin vasta metsän toisella puolella, mistä loimotus näkyikin vallan komeasti taivasta vasten. Sireenit olin kuullut siinä tarpoessani.
Katsokaas kun minä en jaksanut lähteä muuttamaan, minä olen muuttanut ihan tarpeeksi tähän ikään tultua. Enkä minä tarvinnut sieltä mitään. Tietysti, olihan siellä kaikki "tärkeät" paperit ja kaikki mikä nyt ihmisille kaikenlaista merkitsee. Minulle ne vain eivät merkinneet mitään. Minä aloitin uuden elämän, ihan samassa kaupungissa kyllä, ja saman ihmisenä, mutta eri elämän kuitenkin.
Toisinaan vastaan tulee joku tuttu ja ihmettelee kun ei ole saanut minuun mitään yhteyttä. Numero ei ole käytössä - ei tietenkään, eihän minulla ole enää puhelinta, postiakaan ei tule - vanhojen harrastusten parissa ei törmätä, kukaan ei ole kuullut minusta mitään, paitsi jotain epämääräistä kolmannen käden huhuilua.
Minä en vastaile sen isommin. Kertoilen niitä näitä, jaarittelen asian vierestä, lupaan ottaa yhteyttä. En minä koskaan yhteyttä ota, eivätkä nekään enää - luulevat että olen ylpistynyt, tai tullut hulluksi; en tiedä kun en ole kysynyt. Minusta oudot ihmiset ovat paljon mielenkiintoisempia, oman lyhytkestoisen aikansa, siksi minä pyörin hotellien baareissa. Siellä tapaa ihmisiä, jotka ovat jostain muualta, eri kontekstista. Tämä kaupunki on kuitenkin niin pieni.
Tosin hotellejakin täytyy vaihtaa, kun niissä on aina kanta-asiakkaita, jotka ovat hanakoita tarttumaan hihasta sellaista, joka näyttää aina juttelevan. Mutta minä en halua jutella niiden kanssa, ne ovat sitä samaa, yrittävät kietoa oman elämänsä sisälle, lopulta joku päivä huikkaavat: "Huomenna samaan aikaa!" Silloin minä vaihdan taas toiseen hotelliin.
Nämä naiset, nehän ovat hankalia. Niihin tuppaa ihminen mieltymään, ja sitten huomaa tinkivänsä periaatteistaan. Huomaa muuttuneensa itsekin sellaiseksi, joka yrittää kietoa toisen omiin seitteihinsä. Ja mitä varten? Syömistä kai. Silloin pitää vaihtaa kaupunkia, mennä maan alle. Siis jos päästää itsensä niin pitkälle.
Joillekin ihmisille minä uhraan aikaa enemmänkin. Niille, jotka eivät sitä pyydä. Ne näyttävät onnettomilta, ja jos ne ovat sitä aidosti, niiden kanssa viihtyy. Kun voi tuoda niille paremman olon ihan vaan sillä, että uhraa aikaa ja korviaan. Aito ilo on aina mukavaa, vaan siitä apeudestaan toinnuttuaan niistä sitten kuoriutuu samoja kotiloita.
Kyllä minä tiedä etteivät kotilot kuoriudu, että kotiloista kuoriudutaan, ja kuoriutuja ovat jotain muuta kuin kotiloita. Mutta nämä ovat kotiloita. Ne rakentavat itselleen suojaavan kuoren, jonka sisällä voi lillua kuin kohdussa ja odottaa. Mitä ne odottavat? Omaa kuoriutumistaan. Sitä, että niistä joku päivä on sukeutunut lauma kauniita perhosia, jotka valloittavat maailman silkalla kauneudellaan. Mutta kotiloita ne ovat, ja pysyvät sellaisina. Ja minä vaihdan hotellia.
Minä olin kerran naimisissa. Vaimoni oli kaunis. Hän lauloi kuin satakieli. Han oli seireeni. Minä onneton luulin saavani hänet, voivani pitää hänet. En minä voinut. Hän ei ollut omaisuutta, vaan vaimo, eikä sitäkään pitkään. Ehkä hän huomasi minun olevan kotilo, vaikka nyt minusta tuntuu, että hän on sitä. Oikeastaan minä olen hänelle kiitollinen. Ilman häntä minä olisin vielä naimisissa.
Nyt minun täytyy mennä. En usko että tapaamme enää.