Oletteko koskaan kasanneet/-nut rumpuja? Olettepa tietenkin, mutta minä en ole. Niinpä ostin rummut - joita en osaa soittaa; ehkä juuri siksi ostin. Rummuissahan on hiukan sama asia kuin huonekaluissa: ne voi kantaa kotiin parissa pahvilaatikossa, vaikka reaalikokoonsa kombinoituina yksi autotallin nurkka saadaan joltisenkin täyteläiseksi ilman kunnianhimoisempaa levittäytymispyrkimystäkin jopa ehkä.

Minulla on rytmikorva - ei kummoinen, mutta kuitenkin. Henkilökohtaisen motoriikankin hallitsen jotenkuten - en kaksisesti, mutta niin että saan tuotettua monta samarytmistä patternia jopa ilman quantisointia. Tai ainakin ne muistuttavat etäisesti toisiaan. Mitäpä tuosta; joka tapauksessa ajattelin ruveta shamanoimaan, eli meditoimaan itseni transsiin rumpuja hakkaamalla. Sehän on sikäli hankalaa näin alkuun, että paketti ei hevillä pysy kasassa - yhteenkään bändiin en siis muutamaan vuoteen tule itseäni tyrkyttämään. Mutta paketin kasaamisesta tuli mieleen asia, josta piti varsinaisesti kirjoittaa:

rummut, ja niiden kaikki ruuvit. Mitenkäs tämä nyt menikään? Basarissa ei ollut kalvoja laisinkaan paikallaan, joten pääsin kalvoasentelussa ensikosketukseeni juuri tuon rytmisektion peruskiven ääressä. Kokemukseni mukaan, jos basarin kalvossa lukee jotain, tuo kyseinen kalvo sijoitetaan ulkopuolelle, siis imaginäärisen yleisön suuntaan. Näin tein. Mutta kumpi on ulkopuoli? Hätäisesti menin veikkaamaan - enkä arvaustani mennyt tarkistamaan, kun jalatkin olivat pönkittämässä arvaustani (niidenhän on tarkoitus estää settiä liukumasta poispäin, eikä vaikkapa rumpalin hillittömän vetovoiman vaikutuksia) - että rumpalin pitää pystyä lukemaan setin valmistajan rummun kylkeen dekoreeraama hieno logo oikein päin. Hetken aikaa koitin saada päähäni onko tapana, että se ulkokalvossa lukeva firman nimi olisi suorassa (vai mahtavatko tosirumpalit asettaa sen jotenkin tyylikkäästi vinoon - kenties ylösalaisin!). Nyt se on suorassa. Ensin ei ollut. Basarista selvisin kokemattomuuskankeudesta huolimatta kohtuullisen vauhdikkaasti kun jätin virittelyasiat tuonnempaan ajankohtaan.

Heti kohta riemunkiljahdusteni lomassa havaitsin tehneeni lattiaan pari reikää. Basarissahan on, kuten jo aiemmin menin mainitsemaan, jalat - niitä varmaan kutsutaan jollain yhtä hienolla nimellä kuin "statiivi" (vaan ei tietenkään tuolla sanalla, eihän?) - joissa taasen on piikit. Tässä vaiheessa ensimmäisen kerran tuli mieleen, että monesti - lähestulkoon aina - rumpujen alle levitellään matto kuin millekin lemmikille. Sitten havaitsin käsikopelolla, että nuo piikit saa piiloon, sinne kumianturoiden sisään. Joten mattoa kaipasin vasta soittovaiheessa, silloin haitsun liukuessa kerta kerran jälkeen loitommalle kuin tarpeellista. Mattoa ei edelleenkään ole; luulisin että tulee olemaan.

Tuon jykevän pylpyrän päällehän sitten laitetaan tomit. Niissä kalvot olivat jo valmiina, kiva! [Muisti tekee tepposet: eivätkös ne olleet sisäkkäin, joten ainakin isommasta puuttui alakalvo...] Sikälikin kiva, että lattiatomin kalvot tuli laitettua tyhmämoodi päällä. Jos valmistaja haluaa, että näen kuka kalvon on tehnyt, minun täytyy nyt maata tuon kyseisen rummun alapuolella soittaessani. Hassuahan tässä on se, että ensin ihmettelin että kappas, onpa mukavaa että tässä on tällainen ylimääräinen... rinkula? pidike? kalvonkahlitsija? -juttu. Ja sitten että on se kumma kun ei tätä kalvoa saa kireälle. Hah! Siinähän oli kaksi kalvoa päällekkäin! Että alapuolellekin kalvo, jännää. (Niissä kahdessa muussa tomissahan ei alakalvoja ollut - siksikö settini on "lite"? [Muisti tekee tepposet II: niissähän siis on alakalvot...])

Tämän kyseisen resonaattorin virittelin jatkossakin aivan väärin päin. Valmistajan logo - siis se, joka on sijoitettu siihen kylkeen - oli kaikkien vaiheiden jälkeen ylösalaisin. Ei muuta kuin jalat irti ja systeemi ympäri. Laiskuus kuitenkin iski, joten se kalvonvalmistaja lukee siis lattiaa vasten kun en jaksanut irrotella jo kiinnittämiäni - hirvittävä hinku oli jo soittamaan, ymmärrättehän. En sitten tiedä, onko alakalvo sellainen jota ei ole tarkoitus hakata. Joka tapauksessa se on päivän mättämisen jälkeen aivan lommoilla. Kireydessäkin saattaisi olla toivomisen varaa, toki.

Minähän en ole älyn(kään) jättiläinen, joten kämmentelen milloin minkäkin itsestään selvän asian kanssa - ja sitten vielä tunnustan sen julkisesti ilman tunnonvaivoja. No juu, sittenhän täytyy vielä saada pellit paikalleen. Ja virveli. Olin tuossa virvelöintivaiheessa jo sen verran tottunut siihen, että jotain jokaiselle rummulle täytyy tehdä, joten - älkää ihmetelkö miten tällaista neuroneissa voi sattua, sitä vain tapahtuu - katsoin että ahaa, täällähän on tämä juttu, joka aiheuttaa sen virvelisoundin, että sehän on ulkopuolella, vaikka pitäisi olla sisäpuolella. Joten irrotin sen ja rupesin ruuvaamaan kalvoa irti. Tässä vaiheessa - noin toisen ruuvin kohdalla - ymmärsin olevani väärässä. Miten helvetissä se nyt sisäpuolella voisi olla?! Tulipahan tehtaan vire turmeltua: soundi on, veikkaan, hieman löysempi kuin tarkoitus olisi. En tiedä, minähän en tosiaan ymmärrä näistä yhtikäs mitään. Väliäkö tuolla. (Aivotoiminnasta puheen ollen: juuri nyt en osaa varmaksi sanoa, etteikö se siivilä? raastin? kirjanmerkki? -juttu voisi ihan hyvin olla myöskin sisäpuolella. Ulkopuolella se nyt joka tapauksessa on, eikä kukaan rumpuja tuntematon - ainakaan - voi sanoa, etteikö tässä "järkeilyssä" olisi mitään "järkeä". Eihän voi? [Tämä on kyllä sellaista sekametelisoppaa että sanattomaksi menee kuka tahansa...])

Niin, pellit. Tässä kohtaa on avattu noin parikymmentä pahvilaatikkoa ja muovipussia - ja avattu nekin ruuvit, joilla kätevästi on kiinnitetty suojapussit molempiin pedaaleihin kiinni (siinä vasta on tyhmää ajattelua, aatelkaas!) Joka vaiheessa olen pelännyt, että jotain todella oleellista on jostain syystä unohtunut pakettini ulkopuolelle. Yleensä niistä aina jotain puuttuu, tehdaspakkauksista - tai oikeastaan ei, mutta kuvittelen niin. Tästä paketista ei ollut unohtunut mitään - ei sitä kalvonkiristysavainta, jota haeskelin turhaa kunnes ajattelin ruveta auttavasti sormin kiristelemään ruuveja (ja siis avasin ruuvipussin, jossa yllättäin oli arvatkaa mitä); ei puuttunut yhtään ruuvia (niitä oli jopa yksi ylimääräinen kumpaakin pituutta, mahtavaa!); ei yhtään kalvoa ollut hukassa - mutta huomasin kuvitelleeni, että settiin kuuluisi kaksi peltiä, vaan ei kuulunut - tai sitten se toinen on unohtunut jalkoineen poies. Haitsun kanssa myöskin pelleilin aikani, kun en voinut uskoa ymmärtäneeni asiat kerralla oikein. "Hi-hat", kyllä huomaa että jazzin aikaiset huuliveikot on päästetty nimeämään instrumenttejaan: "Sehän on siis niinko nostais hattua koko ajan, se peltitsydeemi, hehe ehhee heehhehee!"

Minullahan on tapana ostaa aina setit säkissä, siis tietämättä yhtään mitä olen ostamassa. Jos joskus luovutetaan kunniadiplomi ihanteelliselle asiakkaalle, eli sellaiselle joka uskoo kaiken mitä myyjä sanoo, minä haluan oman diplomin - minä olen maksanut siitä. Laitan sen seinälle ja kutsun kaikki minua huijanneet myyjät sitä katsomaan, viisilukemaisen jonotusnumeron kera. No, ei minua nyt huijattu - tai sitten en ole vielä keksinyt miten se on tapahtunut. Minähän en juurikaan hahmottanut mitä olin ostamassa, paitsi summittaisesti: rummut näyttävät suurin piirtein varsin pitkälti siltä miltä ne nyt näyttävät. Ja kuulostavatkin ihan kohtuullisilta näin amatöörimaallikon korviin, vaikka virittäminen onkin jossain hamammassa tulevaisuudessa.

Hakkasin sitten aikas monta tuntia niitä rumpuja. Vieläkin sattuu - ei pelkästään se, että tapaturmaisesti hakkaan itseäni rumpujen takomisen ohessa, vaan myös se, että kropasta on löytynyt lihaksia. Tai ehkä olen kurotellut käsistä lipsuneita kapuloita väärällä tekniikalla lattialta? Lattiatomi on siis lommoilla, ja virvelistä on kadonnut uutuudenkiilto - siitä näkee jo läpi. En malta odottaa, että pääsen taas viettämään päivän rumpujeni kanssa kahden.

Ai niin, se oli myös veikeä kokemus, kun siis. Minähän muuten, sivumennen sanottakoon, käytän korvatulppia, mutta tämä asia ei estä sitä, että kun lakkaa soittamasta (minä kutsun sitä soittamiseksi, omaakin paukuttelua) korvat jatkavat soimista. Kuulee kaikenlaista meteliä: ihmisääniä, autontorvia, masuuninhuminaa, kaikkea. Ensimmäisten paussien aikana kuvittelin että koko seutukunta oli tullut pihalle protestoimaan, mutta sehän olikin vain meteliä päässäni - ei sen kummempaa, huhhei.