Applen maailmanvalloitussuunnitelman toinen vaihe on käynnissä: olen alkanut imutella iTunesilla musiikkia iPodilleni, vaikka pitkään jaksoinkin sinnitellä kiusausta vastaan*. Kun en kuitenkaan juuri käsinkosketeltavia levyjä enää kuuntele (ja rippaamisessa on aina vaivansa + ongelmansa), ja kun tuolta palvelimelta levyt saa siihen - itselleni kriittiseksi rajaksi asettamaani - alle kympin hintaan; kun puolen minuutin testikuuntelulla voi raakata ilmiselvästi huonot biisit latausten ulkopuolelle... Kyllä, hedonistinen egoni otti ohjat ja luhisti itsekontrollini kaivoon. Nyt vain odotellaan niitä pimeitä hetkiä kun tulee mieleen haalia jonkun kokonaisen genren koko tuotanto... ja sitä mellevää Visa-laskua joka moista päähänpistoa seuraa. Ja onhan tässä se lieveilmiö, että tokihan levyt tulevat immateriaalisessa muodossa; ei ole kansilehtiä selailtavaksi - vaan montakinko kertaa niitä yleensä tulee plärättyä? Ei tule.

Olen myös löytänyt itsestäni sen - muissa, vähemmän tietoisissa ihmisissä, syvästi halveksimaani - nostalgikkoa, ja haalinut menneiden elämien soundtrackmusiikkia. Toki olen jossain määrin pitänyt kiinni ylevästä periaatteestani hankkia koneeseen uutta ja äimistyttävää tavaraa, mutta emotionaalisen humauksen aiheuttavat riffit ja melodiat on pitkästä aikaa haalittu enenevissä määrin sulostuttamaan arjen rutiineja. Kyllä, minäkin vanhenen. Joka päivä. Eipä uskoisi.

iTunesissakin on kyllä se huono puoli, että senkin valikoimat ovat rajoitetut. Samaan realiteettiin jouduin törmäämään tuossa Last.fm-palvelussa - miksi mikään ei ole täydellistä tässä maailmassa?! En ole vielä kaikkea mahdollista onnistunut jäljittämään... mikä lienee yksinomaan hyvä asia. Mitä siitä tulisi jos löytäisi kaiken haluamansa musiikin muutamalla klikkauksella? Ei olisi haastetta elämässä. Pitäisi tyytyä asioiden tilaan ja keskittyä, vaikkapa, olennaisiin asioihin. Mikä dystopia!
---
*Kyllä, juuri minun toimintani kuvastaa koko maailman henkistä tilaa. Sori, näin se vaan on.