Edellisissä näytelmäharjoituksissa otettiin käyttöön lämmittelynä parin kilometrin lenkki. En ole pariin päivään pystynyt liikkumaan kunnolla. Joka paikkaa kolottaa. Helppo on muistaa myös miten puolimatkassa rintaa alkoi jo pistää. Lenkkeily ei ole täysjärkisen hommaa.
    Kun edellisestä lenkistä on lähemmäs kymmenen vuotta - toki kaikenlaista muuta on tullut tehtyä epäsäännöllisin kuurein, eli silkasta löhöilystä tämä rampautuminen ei johdu - tuottanee tänään hienoisia ongelmia saada jäsenet toimimaan kun taas pitäisi spurttailla. Asiaa ei auta se että joskus on tullut kolaroineeksi jalkansa rikki, eikä tosiaan sekään että liikuntainnostukset tuppaavat tulemaan puuskittain. Ja isosti hengästyttävät lajit on jääneet poikapuolen asemaan. Punttisalilla ei tule rehkittyä itseään tikahtumispisteeseen ja pyöräilykin on lähinnä ollut siirtymistä paikasta paikkaan. Tatamilla könyäminen jäi aikanaan juuri näyttelemisen takia.

Puberteetti tappoi lupaavasti alkaneen mailerin urani. Siihen saakka olin ollut kuin kenialainen pitkänmatkanjuoksija: luonnonlahjakkuus. Isommin treenaamatta saatoin juosta miten kauan ja kauas hyvänsä. Sitten tulivat kasvukivut. Eräänä päivänä vain sain tuskallisesti havaita etten enää voinut ottaa ainuttakaan juoksuaskelta ilman repivää kipua reisissä. Sen vuoden liikuntatunnit olivat enämpi istuskelua meikäläiselle, mutta pahinta kaikessa oli se, että kukaan ei oikeastaan uskonut kipuihini. Pitivät laiskana, vaikka niihin asti olin ryntäillyt sieluni kyllyydestä aina ja kaikkialla. "Kasvukivut" kai monesti saavat lainausmerkit ympärilleen. Ei sellaisia ole kun niitä on perin hankala diagnosoida.
    Tuli vaan mieleen kun ei ihan tiedä pystyykö illalla juoksemaan... Mutta hienoa on se, että taas on olemassa jokin syy liikuttaa itseään. Kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu.