Kun viimeinen esitys on tänään, on tietystikin edessä pläjäyksen hautajaiset. Epäsosiaalisena hahmona mietinkin päättömänä että jaksanko jäädä juhlistamaan vai jätänkö väliin niin kuin enskaribileetkin. Mitään ratkaisuntynkääkään ei tunnu ilmaantuvan tietoisuuden liepeille. Rattaat lyövät tyhjää. Hihna luistaa. Ehkä huomenna tiedän miten kävi.

Pitäisi sekin saada ratkaistua että miten nauhoittaisi nuo taustamusiikit jonnekin talteen. Hirveä homma kun kaikki instrumentit tulevat eri volyymilla - pitäisi pöydän kautta jotenkin kierrättää ja kaikki erikseen balansoida, vokaalitkin suorittaa eri etäisyyksiltä mikistä. Ja kehittää se nauhoitusvekotin. Miksaajanauhoittaja värvätä. Laiskottaa. Miten voi olla näin saamaton olo?! Deadline tälle hommalle on periaatteessa tänään, ennen esitystä ehken. Tai miksei jälkeenkin? Huomenna vasta? Liikaa vaihtoehtoja; taitaa jäädä tekemättä... Onhan juttu videoitu pariin otteeseen; ehkä sieltä jotain löytyy? Ja harjoituksien aikana tallensin ihan muistamista varten iPodille lunttilappujenomaisesti kaikki, mutta ne taas eivät mitään hifiä ole, eivätkä soittoteknisesti muuta kuin raakileita.

Yhtä utuinen tilanne on seuraavan projektin kanssa - elän selvästikin harvinaisen saamatonta kautta juuri. Jaksanko ruveta jälleen stressaamaan jonkin roolin kanssa vai jätänkö väliin? Skippaus säästää hermoja mutta hermojen säästäminen käy tylsäksi. Toisaalta voisi vaihteeksi keskittää energiat bänditoimintaan. Yhtäältä ja toisaalta. Kolmaalta. Kolmaan alta. Olen selvästikin hukannut (taas) päätöksentekovivun johonkin. Pitäisi olla taustavaikuttajana semmoinen Jeeves-tyyppinen palvelija joka hienovaraisesti ohjaisi asiat tapahtumaan fiksuimmalla mahdollisella tavalla.