En taida olla ihan Suomen ahkerin puhelimenkäyttäjä. Äskettäin alkoi kuulua ihme pilipalinaa, ja oletin automaattisesti sen tulevan paremman puoliskoni kännystä, vaikka hänellä on kyllä ihan erilainen soittoääni. Tajuttuani - "Häh? Ai se on mun puhelin!" - asian laidan vastasin.

Puhelun tovin kestettyä alkoi taas kuulua outoa pirinää, erilaista tällä kertaa. Oletin suoralta kädeltä, että vastapoolini vieressä mahtoi olla toinen puhelin, pöytämallia ("kovin lähellä kylläkin; tämäpä merkillistä"). Mielessä kävi myös mahdollisuus koputustoiminnon aktivoitumisesta, mutta en uskonut että kaksi ihmistä lähes simultaanisesti olisi saanut päähänsä soittaa juuri minulle (ja etäisesti muistelin koputusäänen olevan hillitympi - kyllä, joskus minulle on soittanut kaksi ihmistä yhteen syssyyn!), joten jatkoin selittämistä vielä kolmannenkin pirahduksen jälkeen. Kesken lauseen tajusin linjan menneen peräti hiljaiseksi - sellainen hiljaisuus ei synny hengitystä pidättämällä.

Hienoisella viiveellä oivalsin asioiden oikean tolan: puhelimestani oli akku loppunut kesken kaiken, huudeltuaan ensin kaikin käytettävissä olevin keinoin asiasta. ...Olen vähän vieraantunut näiden modernien viestintävälineiden ominaisuuksista - kuin koira jota ei valittu Pavlovin kokeisiin...