Puhelin aloitti hirmu värinän samotessani hyllyjen väliä. Maalla ei kirjastoissa pidetä tapana olla hiljaa (päin vastoin), joten huolettomasti löin luurin korvalle ja aloitin dialogin [kirjoitin vahingossa: "dialogian" - olisiko sellainen yhtä kuin "sarja dialogeja"? {hyvä kysymys, joka viivyttää asiaan pääsemistä passelisti}].

Minä jo ajattelinkin että mahtaako loppuelämäni olla vailla sisältöä kun edellinen näytelmä loppui. Mutta nyt minua pyydettiin ajelemaan ääniä kesäpläjäykseen. Siis käytännössä nostelemaan mikkien tasoja, ja laskemaan niitä myös - pitämään huolta siitä että yleisö kuulee mitä näyttämöllä puhutaan.

Johonka sanoin hetkeäkään miettimättä että juu. Semmoinen minä olen. Eipähän tarvitse kesällä miettiä että mitä tekisi, remonttia vai. Ostin eilen sorkkaraudan. Ja hengityssuojaimia. Kyllä, hommat edistyy, eivät erityisen vauhdikkaasti mutta kuitenkin. Zen ja remontoinnin taito.

Oletteko muuten huomanneet miten vaikkapa leffoissa. Jos halutaan esittää joku henkilö erityisen pinnallisena, siis jopa niihin ulottuvuuksiin, joissa tyyppi yrittää näyttää syvälliseltä täydellisen läpinäkyvästi, hänelle laitetaan suuhun repliikki jossa mumistaan jotain zenistä. Zen-munkit varmaan loukkaantuisivat, jolleivät olisi zen. Jos siis pitäisivät tapanaan katsella leffoja, mitä eivät tee. Tuijottavat vain seinää edessään. Ihme tyyppejä.