Ensimmäiset näytelmän harjoitukset takana. Plari kädessä toki vielä kuljettiin ja haeskeltiin että mitäs tässä kohtaa nyt itse kukin onkaan vailla. Mitä henkilö haluaa juuri nyt ilmentää juuri tällä älähdyksellä? Huhhei. En ole koskaan näyttelijänä varsinainen spontaanisuuden monumentti ollut, mutta kolmen vuoden tauko ei ainakaan ole auttanut asiaa. Tietty heittäytymiskynnys on ylitettävä, ja se on varsin korkea ts. toiminta ei ole romuluisuudesta vapaata eikä ulosanti voi retostella fluenttisuudellaan.
    Noh, alku aina kankeaa. Kyllä tämä tästä. Nelisenkymmentä harjoitusta myöhemmin voi jo hiukan varmaan rentoutua? Vaan niinhän se on: minkä taakseen luulee jättäneensä, löytää elimistöstään myöhemmin nyanssilihasten luutumina. Mutta komedia on tietystikin aivan ykköskuuri moiseen vaivaan! Kun on pakko reagoida kaikkeen vastaantulevaan nopeasti kuin säikky kissa... Siinä vertyy vastevalmius kummasti.
    Tai ehkä vain uskottelen itselleni etten olekaan haukannut liian suurta kakkupalaa. Kuvittelen että ensi-illan kynnyksellä voin taputtaa itseäni päälaelle, että hyvä minä, tiesinhän minä etten pettäisi itseäni, "Ohhoh! Valtavan loistavaa läsnäoloa," taivastelen itsekseni ja huomaan että ennakkonäytöksen yleisökin on aivan äimänä. Saatan lukea heidän kollektiivisilta kasvoiltaan häkeltyneen kysymyksen: "Miten kukaan voi olla noin irtonainen, luonteva ja läsnä yht'aikaisesti, kuitenkin niin, että hänen luontainen neroutensa ei kärsi luontaisesta nöyryydestä, joka suorastaan kärventää katsojan sijoilleen." Näinhän siinä tulee käymään. Epäilemättä.
    Kyllä olisi mukava jos kärsisi omnipotenssista.