Nimittäin omituinen tarmonpuuska sai aikaan sen, että kasasin sänkyni vihdoin. Kahdeksan päivää vaille kuukausi siihen meni, mutta tuossa se nyt möllöttää (ja kämppä kutistui entisestään..kle..). Yhtään ruuvia ei edes puuttunut! Paitsi yksi puuttui kyllä, mutta eiköhän tuo (sänky) kasassa pysyne ilmankin. Kiihkeää sänkyseksiä harrastaessa ei kyllä välttämättä pysy, mutta tietävätpähän naapuritkin mitä tapahtuu sitten. Ei tarvitse miettiä, että jotain epämääräistä sieltä kuuluu, mutta sanoista ei saa oikein selvää.

Me turkulaiset törmäämme harva se päivä Wikken kulmalla tollaseen vajaa parimetriseen skaiffariin, jolla pää on nöyrästi kumarassa ja kädessä muutama lantti, joille kaivattaisiin täydennystä milloin mitäkin tarkoitusta varten. En ole aikoihin jäänyt kuuntelemaan mitä se oikein haluaa, ja rupesin miettimään, että kuunteleeko sen selvennystä ylipäätään kukaan. Silloinkin ensimmäisellä kerralla kun (tollo!) annoin pari hilua, niin en kyllä muista mitä kohdetta olin tukemassa. Että ties miten hyvään tarkoitukseen ne kolikot menevät, kun joka päivä aamusta iltaan hän niitä keräilee. Kotona mies sitten miettii että jahka pari vuotta vielä tungen noita kolikoita possuun niin saan ostettua Punaiselle Ristille veripalveluauton.

Ja montako kertaa on käynyt niin, että kun yhdeltä kulmalta lähtee sitä iänikuisen säkkipillin soittajaa karkuun, niin iskee pulmatilanne, että mennäkkö sille puolelle katua jossa lauletaan jotain irlantilaista, vaiko sille puolelle, jossa soitetaan viulua kelttiläisittäin. Paniikissa juoksee mitään näkemättä karkuun niin että kiltti viuhuu, kunnes törmää siihen hajamieliseen haitaristiin joka laulaa vähän perkeleen kovalla äänellä puolentoista litran vissypullosta tehtyyn megafoniin. Niin siinä kohtaa voi pysähtyä ja ajatella, että huh, melkein jouduin Sinn Feinin kannattajaksi ja Michael Collins -fan clubiin. Vaan haitaristi pelasti tilanteen laulamalla Eldankajärven jäätä.