Odotukset olivat lievästi kauhunsekaiset ja kaikkea muuta kuin korkealla, mutta tallensin silti Game Overin ja katsoin - täytyy vähän pysytellä suomalaisen elokuvan pulssilla, edes parin vuoden viiveellä - vaikka lööpeistä aiheensa ammentavat rainat melkein aina jo lähtökohdillaan pudottavat mielenkiinnon pakkaselle. Suomalainen leffa nousi -90-luvulla säälittävien räpellysten murheen alhosta, mutta sellainen ontto kumina on edelleen vaivanansa ollut.

Sekavasta alusta pomppasi välittömästi framille vanha helmasynti, eli luonnoton replikointi. Mikä siinä on, että näyttelijöiden suuhun ei saada sanoja jotka tulisivat kakistelematta ulos? Olen muistaakseni omin korvin tullut todistaneeksi, että se on mahdollista, mutta vaikka heikoimmat vuodet lienevät takana, edelleenkään tuo puoli ei meinaa toimia. Näyttelijöiden taidoista tuo ei ole kiinni.

Nyt kun olen tässä viime aikoina tullut joitain suomalaisia näytelmiä lukeneeksi, olen pannut merkille että mainiota replikointia osataan kyllä kirjoittaa. Ongelma ei välttämättä ole kirja- ja katukielen sekoitussuhteessa, jos puheet on kunnolla motivoitu ja niiden logiikka näyttelijöihin ajettu sisään. GO:ssa kuitenkin on lykätty henkilöiden suuhun repliikkejä, joilla ei ole mitään painoarvoa: onttoja "viisauksia" ja selittelyä - juuri sellaista tekstiä jota leffassa nimenomaan ei saa olla. Replikoinnin täytyy tapahtua metatasolla - eli osoittelut täytyy jättää mahdollisimman paljon rivien väliin - ja jos joku asia halutaan esittää vaikkapa mahtavaksi, sitä ei selittämällä sellaiseksi saa - se pitää näyttää, tuoda kuvilla, äänillä ja leikkauksella esiin.

Suomalainen elokuvahan on aikuisten poikien hallussa. Aikuisten poikien fantasioihin kuuluu keskenkasvuinen omnipotenssi. Mammonan turmeltunut tarumaailma. Hybris. "Vaikee olla nöyrä ku on niin v'tun hyvä... [Hymiö tähän.]" Niinpä GO:n päähenkilö on - muiden henkilöiden repliikkien väittämänä; teoistahan välittyy vain kalpea aavistus - käsittämättömän karismaattinen kaiffari, jolle mikään ei ole mahdotonta. Moraali venyy ja paukkuu kun mikään ei voi mennä pieleen. Jälleen kerran törsätään filmimetrejä myös tarpeettomaan panemiseen, jonka ainoa viesti on: "ja tää tyyppi on siis tosi viriili ja häikäilemätön, btw, eipä hianoo".

Itse avaintapahtuman selvennys jätetään roikkumaan viimeiseen näytökseen, siitä huolimatta, että se kuitenkin on vaikuttanut suoraan kolmen ihmisen elämään - jos jätetään päähenkilö ja uhrit laskuista pois - ja vaikka itse tapahtumaa on jo alkuteksteistä lähtien ruvettu pohjustamaan. Meille ei konkreettisesti osoiteta miten tuo morbidi teko tekijöihinsä vaikuttaa; ei pysähdytä teon äärelle, ei näytetä sen kaoottisuutta, ei lopullisuutta, ei kaivauduta syyllisyyden kalvantaan, ei pysähdytä siihen hetkeen josta ei ole paluuta - vaikka eipä kyllä ole sitäkään kerrottu, miksi tämä murha oikeastaan toimitetaan.

Asiat vain tapahtuvat, "koska" päähenkilö on kyyninen yli-ihmis-paskiainen - mammonan turmelema sitten vissiin. Rikosta tutkinut nuori naiskonstaapeli tulee sitten loppumetreillä, kun koira on jo veräjästä juossut, kertomaan - aseistautumattomana ja ilman pariaan, vapaa-ajan hepeneissä (siis kaikin tavoin ohjesääntöjen vastaisesti) - että peli on muuten nyt pelattu, ja tulee varomattomuuttaan tapetuksi. Oho. Kato joo. Kas kun ei tullut siinä sivussa harrastaneeksi seksiä tuon ah niin karismaattisen psykon kanssa - mikä olisi ollut, jos tämä vierailu nyt oli aivan pakko suorittaa, jotenkin itse asiassa loogisempaa kuin vain istuskella päähenkilön autossa tämän hydraulisessa autotallissa. Jostainhan hänellä täytyy viirata kun noin toimii, viiratkoon sitten kunnolla.

Myös jo potkut antanut tyttöystävä niitataan parin minuutin sisään - tissit paljaana tietysti, eroottisen temmellyksen keskellä. Hän on jostain syystä antanut anteeksi murhailut ja muun, mutta päähenkilö ei vasikointia siedä: nirri pois. Ai niin, ja äiti tuli tapaturmaisesti kaatuneeksi portaisiin niskoilleen. Sattuuhan sitä? ...Naiset näyttävät olevan uskomattoman naiivia sakkia tässä universumissa.

Leffan lopussa harrastetaan katsojan roikottamista vaihtoehtoisissa todellisuuksissa ja liian vähän tiedon varassa, mikä on ihan hyvä ajatus sinällään, mutta toteutuksesta vain paistaa läpi että kaikkea ei ole tullut ajateltua - niin kuin skenaariota rakentaessa olisi syytä tehdä - ja kaiken lisäksi päähenkilön annetaan suorittaa itse oma tuomionsa (hän siis todella on yli-ihminen). Nyt väline vie tekijää ja jälkimauksi jää, että psykopaatille suodaan turhaa gloriaa. Miten vaikuttaa harkittu murha tekijöihinsä, ja miten nämä tyypit ylipäätään saatiin hommaan mukaan? Enemmän kierroksia! - Elokuva kun kuitenkin on rautalangasta vääntämisen taidetta. Ja löysyydet pois - mikä tarkoittaisi tässä tapauksessa ainakin 70% repliikeistä. Se pagetettu hevisinfonia toimi kyl - lisää sitä.

Ja sitten ajatukset säntäävät tuohon Suojelijat-sarjaan, jonka ensimmäistä osaa tulin vähän kehaisseeksi. Toisen osan onnistuin katsomaan sitten ihan alusta, ja huomasin että siihenkin oli liimattu jotain henkevää voice-overia - alussa ja lopussa siis puhutaan syvällisiä, mikä aniharvoin onnistuu olemaan jotain muuta kuin kornia. Rimaa hipoen tuo formaattiratkaisu asiansa toimittaa... ja ylipäätään kahden osan perusteella heräsi kysymys: mahdetaanko kaikissa osissa rämpiä eksistenssin pohjamudissa? Siis angstaillaanko joka jakso menemään skitsoilevilla päähenkilöillä, jotka tulevat kaivaneeksi kuoppaansa itse vähän vielä lisää - tai siis paljon. Irtiottoja tulee aika hakematta mieleen.

Eikö millään saada rakennettua sellaisia juttuja, joissa olisi osan aikaa vähän kevyempää tavaraa? Silloin se kyntäminenkin olisi tehokkaampaa. Tuossa kun jotain Wallanderia katsoin, niin siinä onnistuttiin pitämään sellainen elämänmakuisuus mukana vähän paremmin - mutta ruotsalaisethan ovatkin tuollaisia pullantuoksuisia symppaajia. No, kyllä minä edelleen plussan puolella tätä sarjaa pidän, mutta angstailun määrä alkaa mennä vähän yli tällä menolla...