Porukat kävivät katsomassa tuon näytelmäpläjäyksen, jossa itse siis vaikutan, ja siinä sivussa isä toi haitareita kaksin kappalein. Se on tuo vanhempien muisti: jos oma poika sattuu jossain sivulauseessa mainitsemaan, että haitarinsoitto se on kyllä ihan mielenkiintoista, tai olisi jos osaisi, niin tottahan seuraavalla käynnillä tuo "toive" on toteutettava.

Fatsillahan on noita harmonikkoja nurkissa lojunut aina sikäli kun itse muistan, ja joskus yksi olikin lainassa. Joskus oli viulukin, mutta sen soitto jäi vähälle samoista syistä kuin tuon paljesoittimenkin: se on yllättävän raskasta, ja kerrostalossa - missä silloin satuin asumaan - turhan äänekästä. Kukapa ei olisi joskus kironnut pieleen vinguttelevaa naapuria. Ja joo, viulukin näennäisestä keveydestään on todella raskas soittaa kun molemmat kädet työskentelevät sydämen yläpuolella. Haitarissa taas tuo palkeidenpumppaustekniikka on omanlaisensa työmaa, vaan nytpä sitä pääsee opettelemaan täällä maaseudun (entisessä, sori vaan maaseutu) rauhassa. Kun nyt ottaa ensin haltuun tuon pianohaitarin niin voi sitten myöhemmin siirtyä siihen mielenkiintoisempaan näppäimistöversioon. Joskus.

Mitäpä nuo sota-ajan (oletettavasti konservatiiviset) lapset pitivät räävittömästä farssista? Voisi kuvitella että kun molemmat on lestadiolaisperheestä kotoisin, pistäisi vähän nolottamaan että oma poika heiluu ensin vaimonsa pettäjänä ja sitten pukeutuu naisten kolttuun ja tulee vielä miesten lähentelemäksi? No, ainakin äidillä tuntui olleen hauskaa. Isästähän ei mitään irti saa kun hän nyt noilla teatterireissuilla yleensäkin on lähinnä koska sinne on joutunut mukaan vedetyksi. (Haitarikonsertti, se se on sentään kulttuuria...) Vaan onpa heillä joka tapauksessa tuota elämänkokemusta sen verran, että kaikenlaista on tullut nähneeksi... Ja niin, "Vaimoni Mauricehan" kunnioittaa kaikkia komedian perinteitä sangen tarkkaan; ei siinä varsinaisesti mitään uutta ilmene. Olinhan sitä paitsi jo ensimmäisessä näytelmässäni uhkapeluri joka hävisi vaatteet päältään. Pas!