Maallammehan menee nykyään elokuvallisesti katsoen paremmin kuin vaikka 20 vuotta sitten, mutta siltikin tuppaa ongelmana olemaan se, että harvemmalla ohjaajalla tuntuu yhtä aikaa olevan mukana a) näkemys ja b) taito. Jompaa kumpaa saattaa löytyä, mutta harmillisen usein tulos on joko tyhjä tai kökkö.

Selinin
mafiahan duunaa teknisesti aina paremmin toimivia juttuja, jotka kuitenkin sisällöllisesti ammottavat kuin hauki maalla. Monella muullakin alkaa taito olla hyppysissä, mutta kun ne vaikutteet haetaan jostain hellwoodista eikä saada mitään omaa lykättyä väliin kaiken tirkistelyn välissä (- joka helvetin ohjaajalla tuntuu olevan tavoitteena saada naispuolisilta näyttelijöiltä kuteet pois päältä ja sitten moralisoida siihen päälle).

Ja sitten on tämä toisen laidan helmasynti, jossa ei tajuta välineestä mitään. Näyttelijät pistetään yleiskuvaan ja pidetään siinä, mitä nyt "oikeaoppisesti" siirrytään lähikuviin kohtauksen mittaan. Mutta leikkaamisen taika ei ole ollenkaan tajunnassa: näyttelijät vaihtavat mielentilansa leikkausten kohdalla eikä punnertamalla tajuttoman pitkissä otoksissa kuin näyttämöllä. Visionäärit puuttuvat.

Paitsi että on maassa sentään yksi joka pelotta kulkee omaa tietään - runsaalla nostalgialastilla vuorattua, mutta toimivaa, inhimillistä. Orgaanista. Pölönen. "Koirankynnen leikkaajan" katsoin äskettäin. Pölönen tekee ihmisistä tarinoita. En minä kaikkea hänen tekemissään filmeissä allekirjoita, mutta suunta on loistava eikä lopputuloksista voi olla pitämättä. Niissä maistuu elämä.

Ai niin, ja Julmahuvin "Mennen tullen" on näköjään yhtä hauska ja radikaali kuin nimikkoshownsa - en onnistunut näkemään sitä ensimmäisellä kierroksella. Heilläkin pysyy tinkimätön tekemisen meininki mukana tuossa hommassa. Ja elämän maku, vaikka tyyppiparodiasta kyse onkin. Jokainen osa-alue futaa: kuvaus leikkaus ohjaus näytteleminen musiikkivalinnat, kaikki. Varsinkin ne seiskylukukeskustelut on aivan loistavia. Atmosfääri hallussa. Lisää rahaa oikeille tekijöille!