Ukkonen pyyhkäisi yli, keskellä talvea ja umpiyöllä. Välähdys, pamaus - siitä ei oikein voinut olla varma, mutta sitten kun räystäisiin alkoivat paukkua ilmiselvät saderyöpyt, saattoi Miina-Liisa rauhoittua. Jaakob tulisi varmaan ihan kohta sisään.

Jostain kuului vielä pitkään miten sitä Angliaa huudatettiin pitkin mantuja; ajoivat penkkoja pitkin, hädin tuskin pysyivät tiellä, vaan eihän siihen aikaan ketään muuta liikkeellä ollut, edes eikä varsinkaan poliisi.

Kolmen aikaan se vihdoin heräsi. Valot syttyivät ja Miina-Liisa tuli pihalle, toppatakki yöpaidan päällä. Ei ihan pahimpia pakkasia ollut silloin, että miksei. Suuntasi suoraan kohti autotallia, ja kun siinä on sellainen liiketunnistin, niin syttyivät valot ja näki että siinä se Jaakko makaa. Putosi polvilleen siihen kymmenen metrin päähän. Angliaa ei tietenkään siellä tallissa ollut, myöhemmin löytyi se kolmen kilometrin päästä. Kaikki nesteet pihalla. Kilometrejä oli tullut parisataa, tankki oli melkein tyhjä.

Siinä konttasi hiljalleen Jaakobin luo tämä Miina-Liisa, mukava tyttö. Ei ole niin kuin muut kaupunkilaiset, vaan reippaasti huutelee hyviä päiviä. Nykyään tietty vähän laimeammin. Niin se oli jännä todeta, miltä se näytti. Kun Miina-Liisa laittoi kätensä Jaakobin rinnan päälle ja niin kuin nojasi, näytti ihan siltä kuin miehen viimeinen henkäys olisi tullut vaimonsa kautta, rinnasta käsiä pitkin toisen rintaan, ja huuruna ulos. Eihän siinä niin käynyt, tiedänhän minä sen. Oli Jaakobin viimeinen henkäys tullut niiden kolmen hunsvotin käsittelyssä. Vai olisiko vielä henkitoreissaan siihen jäänyt ja kuollut pakkaseen.